lauantai 12. toukokuuta 2018

GaujaXXL 2018 River Quest 310km








Gauja XXL 2018

Olen jo monta vuotta haaveillut tästä pitkästä jokimelontakisasta. Heinäkuussa 2017 kerroin haaveestani ystävälleni Katille. Hän innostui myös kisasta ja samoin tein päätimme lähteä yhdessä kajakkikaksikolla kevään 2018 kisaan. Koska kisaan oli aikaa, oli myös aikaa pohtia varusteita ja taktiikkaa ja kuntoa. Ja siis tehdä myös niiden eteen jotain. Minä ehdin meloa keväällä jo Türi-Tori Downriverracen 78km Pärnujoella ja Vohandumaratonin 100km mutta Kati hyppäsi suoraan suksilta Lapin hangilta kajakkiin.

Huoltajiksi pestasimme mieheni kuskiksi ja äitini kokiksi. Parempaa huoltotiimiä ei olisi voinut ollakaan. Alus asia mietitytti pitkään mutta päädyimme sitten Dag Biwok kajakkikaksikkoon. Se on vakaa ja se on hyvä juttu koska kisa on pitkä ja melojat eivät ihan täyspäisinä melo koko matkaa. Alus osoittautui myös melko ketteräksi menijäksi, kun laskimme Valmieran slalomradan kuohuja alas ja väistelime kiviä.

Perjantaiaamuna klo 6 treffasimme Kehä ykkösen varressa ja nappasimme Katin kyytiin. Satamassa Kati huomasi että passi on mennyt vanhaksi ja luonnollisesti ajokortti ei riittänyt matkustusasiakirjaksi. Hetken näin jo mustaa ja mietin että emmekö me nyt pääse ollenkaan kisaan. Ystävällinen Tallinkin neito kertoi että hän voi vaihtaa liput seuraavaan laivaan ja ehdimme sillä välillä hakemaan Katille pikapassin Pasilasta. Pasila aukesi vasta klo 8, joten suuntasimme lentokentälle passinhaku hommiin. Muutaman katseen varmastikin keräsimme, sillä harvempi suuntaa kajakki katolla kohti lentokenttää. Kati kipaisi passin hakuun ja minä jännitin autossa ja googlasin varuiksi Tallinnan kajakkivuokraamoita, jos jostain syystä passia ei onnistuttaisi tekemään. Helpotus oli sanoin kuvaamaton, kun Kati syöksyi toimistosta pihalle riemusta hihkuen pinkki passi kourassaan. Niinpä otimme taas suunnan satamaan ja tällä kertaa sinne pääsimmekin.

Sanomattakin oli selvää että aikataulumme hiukan kiristyi, koska ajomatka oli pitkä. Onneksi kuskillamme oli melkoisen painava oikean puoleinen lapikas ja saavuimme lähtöpaikalle Latvian Lejasciemsin kylän kupeeseen reilu puoli tuntia ennen starttia. Alkoi kuumeinen purkin varustelu ja vaatteiden vaihto ja evästen pakkaaminen ensimmäiselle sadalle kilometrille. Äiti kokkasi meille vielä makaronimössöä ennen lähtöä. Nam. Lähtöpaukku pamahti, kun olimme raahaamassa purkkia kohti rantaa. Myöhästyimme siis lähdöstä viitisen minuuttia.

Vaikka emme ole meloneet kaksikolla yhdessä moneen vuoteen niin yhteinen rytmi löytyi sulavasti heti alussa. Kati meloi edessä ja minä takana. Molemmat huokasivat helpotuksesta kun pääsimme joelle. Täällä sitä nyt oltiin ja seikkailu odotti edessä. Heti alkumatkasta saimme kiinni toisen suomalaisaluksen C2, jossa meloi Hampparit. Ilo oli katsella Hamppareiden eleettömän tyylikästä kanoottimelontaa. Alkumatka oli melko mutkaista ja nopeavirtaista ja matkamittari näytti että vauhti oli reilua 9km/h. Kilometrit siis taittuivat reippaasti. Olimme aikatauluttaneet karttaamme kisan kuuden kilometrin tuntivauhdilla, jolla siis maaliin saakka ehtisi ilman lisätaukoja. Mieliala oli korkealla. Pimeys laskeutui reilun kolmen tunnin melonnan jälkeen ja samalla saavuimme ensimmäiselle 11 km mittaiselle ”koskiosuudelle”. Reipasta virtaa ja muutamia loiskukkaita pätkiä. Veikeää asiasta teki pimeys. Minä näin lampun valossa vain Katin selän ja rantaa sivuilta mutten yhtään mitään eteenpäin. Niinpä Kati ohjasi vasen, oikea, hyvä, lisää, käskyillä ja minä käytin peräsintä. Yhteistyö ja luottamus oli yön taktiikka.


Puolen yön aikaan alkoi nousta sumu ja nyt en puhu mistään pikku kiehkuroista vaan kunnon hernerokasta. Onneksi olimme jo päässeet pois koski osuudelta hiukan maltillisemmin virtaavaan veteen. Näkyvyys oli nollassa ja törmättyämme kaksi kertaa suoraan rantaan ja kerran puun runkoon, siirryimme mateluvauhtiin n. 2m rannasta. Vauhti luonnollisesti putosi alle puoleen normista ja yön tunnit olivat todella pitkät. Lisäksi meitä piti hereillä penkalta veteen loiskauttaneet majavat. Ensimmäisestä pommista säikähdimme kunnolla ennen kuin tajusimme mistä oli kyse.



Aamun valkenemista tervehdimme riemuiten, vaihtamalla kuivaa kerrastoa päälle, jollain hiekkasärkällä Viron puolisen rannan tuntumassa. Usvakin muuttui aamuhämärissä ihan kauniiksi kiehkuroiksi eikä ollut enää kauhistuttavaa. Linnut viihdyttivät meitä konsertillaan ihan koko yön. Ensimmäisen pätkän piti olla 100km mutta lopulta se osoittautui 110km mittaiseksi. Voi tuskaa kuinka pitkiltä ylimääräiset kilsat tuntuivatkaan.


Aamulla saavuimme ensimmäiseen pakolliseen huoltopysäykseen ja isäntä oli meitä vastaanottamassa kiskoen purkin maihin. Autolla odotti äidin keittämä riisipuro. Oi mitä taivaallista nannaa saada masu täyteen puuroa ja kuivaa kerrastoa päälle. Tässä kohdin olimme sen verran minimi aikataulua edellä että otimme tunnin tirsat. Tai siis minä otin. Kati ei saanut unta. Kyllä pienet kauneusunet tekivät ihmeitä ja vesille lähti kaksi hihkuvaa ja puolihysteeristä daamia.

Jokimaisemat jatkuivat samanlaisena rytönä kuin mitä ne olivat olleet päivän valkenemisesta saakka. Olimme sopineet huollon kanssa lounastauon jo parinkymmenen kilomertin päähän. Saimme purkinkin parkkiin nätisti pienen laguunin ja joen väliseen ojan pätkään. Voihan savupekonilla höystetty hernekeitto! Että oli hyvää. Ja takaisin vesille. Seuraavakin huoltopaikka sovittiin taas parinkymmenen kilsan päähän. Sieltä nappasimme uudet otsalamput mukaan jo varuiksi, kun ei oikein tiennyt mitä matka toisi tullessaan. Mukava virkistys oli 5 kilometrin mittainen virtapätkä, joka alkoi 135km paikkeilta. Kilometrit 140-160 tuntuivat puuduttavan pitkiltä meloa vasten aurinkoa ja ystävämme vastatuulen kiusatessa. Ihmettelimme paikallisten, selkeästi suuruudenhullujen, majavien asumuksia. Kuinka ihmeessä ne ovat saaneet hinattua kaikki valtavat puunrungot jurakkoineen linnoituksiinsa.

Vihdoinkin saavuimme Valmieran liepeille, jossa meitä odotti reissun loiskukkain virta. Kazun slalomradan ohitus. Ehdin juuri sanoa Katille että himmaa vähän niin katsotaan linja, kun hän jo meloi meidät virtaan mukaan. Se siitä kameran päälle laitosta ja laskulinjan zoomaamisesta. Sekaan vaan toivoen että purkki tottelee ohjausta edes vähän. Slalomkeppien lähestyessä pikavauhtia Kati huuteli että mitä niillä tehdään. Vastaus oli varoa etteivät kolahda otsaan. Niin sitä porhallettiin alas kuohut koli-koli-koli ääniefektien seuratessa menoa. Alas päästiin onneksi ilman uintia. Väsyneenä olisi ollut ankeaa hinata purkkia maihin tyhjennykseen ja kalastaa kaikki kuohuihin jääneet varusteet.

Seuraavan sillan alla meitä oli kannustamassa oma huoltotiimimme. Mahtava piristys matkantekoon. Hyväntuulisina jatkoimme matkaa kohti hämärtyvää iltaa. Majavatkin aloittivat pommiloiskintansa. Tällä kertaa emme enää pelästyneet...paljoa, vaikka yksi majava laski penkalta ja hyppäsi pommilla veteen ihan kajakin vieressä. Pikkumajavakin esitteli meille uintinäytöstä. Eri söpö otus. Matka jatkui ja kakkosetappi lyheni kilometri kilometriltä.

Hämärän vaihtuessa pimeydeksi pidimme ennakkoon sovitun huoltotauon Sietiniezisin hiekkakivikallioiden luona. Isäntä viritti meille keulaan lisävalon ja kuivapuvun alle lisäsin ohuen villakerraston paidan. Tauon jälkeen yritimme meloa ihan täysillä sen mitä jaksoimme, sillä mitä pidemmälle pääsisimme ennen sumun nousua sitä parempi. Ja nousihan se kauhistus sitten ihan kunnolla. Aluksi vedenpintaan ilmestyi hentoja pinnalla liikkuvia sumuläikkiä, jotka näyttivät samalta kuin jäälle kertyneet ohuet lumikinokset. Otsalampun valon värjätessä rannat valkoisiksi fiilis oli todella ”jouluinen”. Hyvin nopeasti hennot huitulat kasvoivat palleroiksi, joiden yli juuri ja juuri näki vielä jotain. Hetken kuluttua alkoi palleroiden seasta myös nousemaan kunnon sumupatsaita, jotka sitten levittäytyivät koko joen leveydelle. Ainoa missä oli näkyvyyttä oli n.2m rannasta. Siellä sitä taas sitten hissuteltiin. Ja jotta homma ei olisi liian helppoa sammui Katin otsalamppu, naps. Keulavalonkin valmiustilan väri muuttui punaiseksi. Alkoi todella jännittämään.

Joki teki 90 asteen mutkan ja laski aaltoina sillan alle. Se oli aika pelottava paikka suorastaan. Todella huono näkyvyys ja voimistuvan virran ääni. Huh. Kati, joka ei koskaan pelkää mitään totesi että nyt on tosi kyseessä. Onneksi selvisimme vain pelästyksellä. Pidimme kriisipalaverin ja totesimme että matkaa pakolliseen huoltoon oli vain 10 km jäljellä että yritämme sinne ja siellä sitten pysymme kunnes päivä valkenee. Jos matka olisi ollut pidempi olisimme rantautuneet ja pystyttäneet leirin. Voi kuinka helpottuneita olimmekaan kuin pieni valon tuikku rannalta heilutti meille ja huusi että huolto on siellä. Olihan kokemus. Rantauduimme ja kipusimme vankkuriin riisumaan sumun kostuttamat kamat ja tankkaamaan äidin keittämää riisipuuroa lisukkeineen. Totesimme että päivä valkeneen klo 4 eli meillä on kaksi tuntia aikaa nukkua. Unta ei todellakaan tarvinnut odotella.


Unenpöppöröisinä, semi hysteerisinä ja vilusta väristen, ahtauduimme purkkiin ja isäntä työnsi meidät vesille. Edessä oli viimeinen rypistys. Piirun päälle 90 km. Tässä vaiheessa olimme jo päättäväisiä että maaliin melotaan aikarajan (52h) sisällä. Mikä parasta virta voimistui ja meille tarjoutui aitiopaikan näkymät hienoille hiekkakivijyrkänteille joen molemmin puolin. Virtakin muuttui paikoin loiskukkaiksi nivoiksi, joten purkki kulki todella mukavaa vauhtia. Kilometrit vähenivät ja fiilis kasvoi samaa tahtia. Olihan kiva piristysruiske tasaiseen lättyloiskintaan.

Siguldan tienoille olimme sopineet lounastauon. Rantaan meloessamme huoltajamme huutelivat että olemme etuajassa. Sen verran mukavasti Gaujan Kansallispuiston virtaukset olivat meitä avittaneet. Päivä oli lämmennyt suorastaan kuumaksi, joten villapaitojen ja goren vaihto melontapaitaan oli hyvä veto. Äidin haarukoitava kanakeitto maistui taivaalliselta. Tauon jälkeen kampesimme itsemme takaisin kajakkiin ja edessä oli viimeiset 55 kilometriä. Fiilis oli aivan mahtava. Fiilistä tosin hiukan lannisti 260-280km:n välillä puhalteleva vastatuuli. Joen leveys alkoi muistuttamaan jo järveä, joten virtauskaan ei tuonut helpotusta etenemiseen. Sitkeästi sitä vaan lapattiin eteenpäin. Arska paistoi ja oli kuuma. Pää oli pakko kastella ja käsiä viilennellä jokivedessä. Viimeisen huollon olimme sopineet 10km ennen maalia. Välipala maistui taas tolkuttoman hyvältä. Kati kääntyi tauolla muslimiksi naamioiden itsellensä buffeista täysin peittävän aurinkosuojan, kun tuuli ehti viemään hänen lippiksensä Gaujan syvyyksiin.


Viimeisen mutkan takaa piirtyi rautatiesilta, joka oli maalilinja. Sillan alituksen jälkeen vielä meloimme lahden toiselle puolelle rantautumispaikkaan. Fiilis oli sanoinkuvaamaton. Me teimme sen, 310km, 47h 20 min. Mahtavaa. Koko kisapaikalla oleva porukka tuli ottamaan meidät vastaan maaliin. Rantautuminen ei ihan ketterästi enää onnistunut mutta hällä väliä. Kaksi kovin väsynyttä mutta onnellista melojaa. Kati kiteytti hyvin koko kisan fiiliksen: Ihan helvetillistä mutta niin extra mahtavan hienoa. Kiitos kamulle loistavasta kisaseurasta. En osaa kuvitella ketään muuta, jonka kanssa olisin kisaa melonut <3

Nyt on viikko kulunut kisasta ja käsien hankaumat alkaa olemaan parantuneet. Lihakset tuntuvat palautuneen mutta väsymys on vielä melkoinen. Palautumista on hyvä jatkaa mukavien kisamuistojen kera.


Kuvat : mediavastaava, Kati Laine

Kisavideomme löytyy  https://www.youtube.com/watch?v=kUic4_Gv7SY

maanantai 23. lokakuuta 2017

Synkkä Syysunelma 2017




Istun koneen ääressä pehmeällä tyynyllä, typerä virne kasvoillani, vaikka ahteri on ihan atomeina pyöräilyn jälkeen. Mutta kyllä meillä oli aivan mahtava Synkkis seikkailu neidin kanssa.

Kaikkihan alkoi tästä: ”Äiti, mä haluan uimaan. Sinne synkkikselle siis.” Siitä se mopo sitten karkasi. Laitettin ilmoittautuminen sisään ja niin alkoi Rajamäjen Rinsessan ja Korven Keijun matka kohti Synkkää Syysunelmaa sarjana 100km fillarilla. Karttasulkeiset oli hauskaa puuhaa salapoliisin hommineen. Vertailtiin karttapohjia ja ilmakuvia keskenään ja lopulta meillä oli kasassa iso kasa karttoja. Toiset kartat fillarin telineisiin ja rasteille lähestymiskartat sitten repun taskuun. Mietittiin varusteita, eväitä ja komenneltiin isäntää hoitamaan ja huoltamaan teknisemmät hommat. Reitinvalintoja pohdittiin viime metreille saakka. Reitinvalintoja yritettiin miettiä hyväkulkuisuuden kannalta, koska tiedossa oli melkoisia kukkuloita höystettynä A-luokan päijäthämäläisellä metsällä.


Niinpä koitti sitten kisapäivä ja viime hetken pakkailuja oli niin paljon vielä tekemättä että päiväunetkin jäivät ottamatta. Samoilla silmillä siis painettaisiin pitkälle lauantaihin saakka, jos hyvin menisi. Kisapaikalla ehdittin turisemaan kavereiden kanssa ja syömään vielä iltapala ennen lähtöä.  



Lähtökello kilkatti 21.00  ja matkaan säntäsi niin jalkasarjalaiset kuin fillaristitkin. Hyvin nopeasti pimeys ja usva nielaisi porukan ja saimme polkea ihan yksinämme pimeässä. Aluksi oli tosi hankalaa yrittää sisäistää mittakaavaa usvan ja pimeyden keskellä. Teimme yhden varmistus pysähdyksen ja jatkoimme sitten sujuvasti matkaamme. Pyörät jätimme tien varteen mäen juurelle. Iia toimi suunnistajana. Hän tarkisti suunnan kompassista lähti marssimaan sopivaa uraa pitkin ojan päähän ja  ura jatkuikin suon laitaan. Sitten hilpaisimme suon yli suoraan rastille naps. Löimme yläfemmat ja repäisimme kirjasta sivut 94 ja 96. Palasimme samaa reittiä fillareille.




Kakkoselle teimme reippaan kierron alakautta rastille. Kylläpä hyvä tie renkaiden alla tuntui mukavalle. Pikkuhiljaa saimme mittakaavasta kiinni ja huutelimme toisillemme vauhdissa havaitsemiamme kohteita. Näin me pysyimme molemmat kartalla. Jätimme fillarit polun risteykseen ja lähdimme polkua pitkin lampsimaan. Yhtäkkiä suunnistajani alkoi epäröimään ja hänen mielestään olimme liian isolla polulla. Minullahan ei tietty ollut kompassia mukana, joten en juuri pimeydessä osannut sanoa suunnista yhtikäs mitään. No niinpä neitokainen sitten otti oman reitinvalinnan pöpelikön ja supan kautta. Kuka sitä nyt leveää polkua pitkin olisi halunnut marssia. Pöpelikössä ei minulla mennyt edes herne nenään vaan tikku. Hitsin pimpulat että tuntui ikävältä tikkupunkteeraus sieraimessa. Löysimme polun kuitenkin tovin rymistelyn jälkeen ja sieltä hilpaisimme rastisillalle repäisemään sivut irti kirjasta. Paluun fillareille teimme kuitenkin sitä isoa tylsää polkua pitkin...



Kolmosväli olikin sitten selkeää pässin lihaa. Paluu isolle tielle. Sujuttelua asfalttilla ja kääntö vasuriin hiekkatielle. Fillarit parkkiin pellon laitaan ja suuta rastille naps. Neitokainen kyseli ihmeissään että mitä noi valot pörrää tuolla oikealla. Pummaavat urakalla, vastaukseni herätti neitokaisessa hilpeyttä. Sillä hänen mielestään rasti nyt oli niin selkeä että kuka ihmeessä sitä nyt voisi pummata... Jaaaa....Mitähän me teimme kakkosrastille mennessä? Se kyllä jäikin meidän ainoaksi pummiksi.





Nelosen suuntaan olikin sitten jo ruuhkaa tiellä. Pyörät parkkiin varmaan paikkaan tien mutkaan ja suunta rastille. Hupsista mikä oja tuli vastaan. Neiti ilmoitti että hän hyppää yli. Melkeinhän se onnistuikin. Komean molskahduksen jälkeen neiti kömpi vastarannalle hienossa mutakuorrutuksessa. Totesi vaan että onneksi uimaan päästään seuraavksi. Minä etsin sen pelastavan koivun pohjoisempana ylitystä varten ja säilyin kuivana.



Mutainen ja märkä neiti polki hampaat kalisten kohti uimarastia ja se löytyikin sieltä tien päästä ihan niin kuin pitikin. Riisuimme vaatteet läjään ja suuntasimme laiturille. Minä molsakutin ensin. Tsiisus että oli kylmää. Ja neiti perässä. Sen jälkeen kuivaa merinovillakerrastoa päälle ja gorea päälle <3 Makkarat maistuivat kyllä niiiin hyviltä.





Uimarastin jälkeen yritimme pitää reipasta vauhtia yllä, jotta saisimme itsemme lämpimiksi. Pumppaamorastin nappasimme melkein lennosta ja jatkoimme kohti Kiiluankukkulaa. Rastille puhistessa alkoi lämmöt palaamaan varpaisiinkin. Olipa mäki. Jätimme kuitenkin geokätkön hakematta...


Valosen hunajatilalla meitä odotti ihana yllätys. Taivaallisen nektariinin makuista hunajaista urheilujuomaa. Harmittaa etten ottanut kuvaa reseptistä, sillä juoma antoi mukavasti potkua seuraaville väleille. Ja sisävessa <3 voi autuutta.


Matka ysille oli ikävää hivuttavaa ylämäkeä. Muistetaan kääntyä vaan oikealle vasuriristeyksen jälkeen. Sitten mukavaa kärrypolkua pomputellen kohti mutkaa, josta jalkaisin ojan reunaa rastille. Ja sivut talteen ja matka jatkukoon.



Kymppiä sitten odottelimmekin jo jännityksellä kun rastina oli saari. Asfalttitie ja alamäki ennen rastia antoi tunteen huumaavan kovasta vauhdista. Fillarit taas parkkiin ja puskaan kohti rantaa. Tulimme tarkoituksella hiukan rastin eteläpuolelle niin ei tarvinut alkaa arpomaan kummassa suunnassa rasti on. No siellähän se heijastin mukavasti kiilui isolla kivenlohkareella keskellä jokea. Neitokainenhan sen sieltä sitten kahlasi.






Neidin mielstä hauskan kahlauksen päätteeksi sujautimme takaisin asfalttitielle ja sitä pitkin keveästi rullaillen kohti tanssilavan kulmaa. Fillarit parkkiin ja ylös mäkeen kohti rastia. Rastille osuimme taas ihan suoraan.  Palasimme takaisin pyörille ja pidimme aamun kello 4.30 kaakao ja voileipä tauon. Kylläpä ne maistuivatkin hyviltä untuvatakkiin kääriytyneinä. Tauon aikana meidät ohittikin Bastvik Express & Co.




Tiirismaalle valitsimme kierron asfalttin kautta. Tasamaata oli mukava huristella ja neiti pohti että voisikohan tähän nukahtaa. Tasaiseen hurinaan.Onneksi könyäminen kohti ex-laskettelurinteen valvontakoppia karisti unet kyllä tehokkaasti. Rastin sijainti oli helppo, sillä täällä sitä on kamujen kanssa tullut sauvottua muutaman kerran. Bastvik Expressin porukan morjestimme juuri rastille tullessamme.


Pitkän puuskutuksen päätteeksi palasimme rinteen puoliväliin ja hyppäsimme satulaan. Alkoi aivan mielettömän hieno pätkä rinteessä kiemurtelevaa kapeaa hiihtolatupohjaa. Vauhti tuntui suorastaan valon nopeudelta kun poljimme kapeaa polkua pitkin sumuisessa pimeydessä. Olipas hienoa. Neidin mielestä kisan paras väli. Rastille jalkautuessamme tapasimme taas Bastvikin porukan ja he antoivatkin meille selkeät koordinaatit kuinka lähestyä rastia.




Keskussairaalan rastille teimme sitten kierron tasaisen kautta ja säästyimme yhdeltä tunkkaamiselta.

 Hupsista keikkaa. Äippä joutui ottamaan vastuuta suunnistuksesta, kun neitokainen osoitti melkoisia väsymyksen merkkejä. No porhalsimme ulkoilureittiä pitkin alas ja ylös kohti Isoa hyppyrimäkeä. Hyppyrimäen juurella neitokainen lausahti kuolemattoman:" Mä en siis yksinkertaisesti kestä sitä et jos mä keskeyttäisin vain sen takia et mä en jaksa."


Mutta taas jaksettiin. Mukavaa alamäkireittiä alas Lahden keskustaan. Pidimme pitkän tauon Kivimaan ABC:llä. Sinne tullessamme törmäsimme aamupalan juuri tankanneisiin Kustavin Saunaseuran väkeen ja Petoteamiin. Mekin tankkasimme urakalla. Ja mikä yllätys olikaan kun isäntä ja mummi kurvasivat meitä kannustamaan tauolle. Apsilta matka jatkuikin taas kevyemmin polkien kohti pesäkallion kirjaa. Ja taas treffasimme Bastvikin poppoon, jotka kertoivat nauttineensa aamupalaa ja pienet torkut Sokoksella.


Jos kiipeäminen Pesäkalliolle oli tuskaista niin alamäki sai taas hymyn huulille. Tosin se hymy karisi kyllä tehokkaasti Lepistönmäen tunkkaus pätkällä. Iiihhanaa vetistä ja kepikkoista metsäkoneuraa. Onneksi lopulta pääsimme tielle ja  poljimme rastin pohjoispuolelle parkkiin ja suuntasimme kohti rastia vain törmätäksemme taas Bastvikin porukkaan. Kylläpä nuo mukavat tapaamiset piristivät mieltä kummasti pitkän kisan aikana. Rasti löytyi kivien välistä keskeltä ihanaa heinikkoa. Paluu pyörille sujuikin sitten nopsemmin kun löysimme uran.



Ja nyt kaikki seikkailuhaluiset korvat ja näkimet töttörölle. Tätä reitinvalintaa suosittelemme ehdottomasti kaikille masokisteille fillaristeille. Neitokainen totesi pöpelikössä fillaria tunkaten ettei enää koskaan lähde näille äidin "hyville" oikopoluille. Kuitenkin kun tiellä kysyin ennen rastia että seikkaillaanko vielä kosken yli vai kierretäänkö. Mennään kosken yli. Ja niin me mentiin. Ei mitenkään viisasta touhua mut mitäs siitä.







Koskiseikkaulun päätteeksi olikin taas ihanaa ajella ihan tietä pitkin kohti Paimelanvuorta, josta aukesi mielettömän hienot maisemat.




Kunnanrajalle ja takaisin...tuntui matkaa tehdessä loputtomalle ja neiti järjestikin ylimääräistä toimintaa paluumatkalla isolle tielle. Joen ylittävällä sillalla neitokainen kaatui ja pyörä jäi sillalle ja neitokainen lensi kaaressa jokeen komealla loiskahduksella. Sain hädintuskin väistettyä  neidin pyörän ja sitten olinkin jo onkimassa neitiä ylös vedestä. Ensin neiti kysyi että mitä tapahtui ja sen jälkeen hän kiljaisi apua. No kikattava neiti saatiin kuitenkin ongittua joesta ylös. Pysähdyimme tien päähän vaihtamaan viimeiset kuivat vaatteet. Onneksi mun repusta löytyi ennen uintia käytetty suht kuiva villakerrasto, kuiva gore kuoripuku, pari buffia, säärystimet ja kuivat hanskat. Ja taas elämä hymyili. Onneksi uimahypystä jokeen selvittiin yhdellä mustelmalla.





Nyt alkoi vihdoin tuntumaan että kyllä me klaarataan maaliin saakka, vaikka ison tien varsi oli tylsää paahtamista. Rastikin löytyi sieltä vesitornin kulmalta. Vaikka oli jo hiukan hankalaa miettiää mikä on koillinen ja mikä kaakko...



Vesitornilta olikin juhlavaa lasketella alas enkelille repäisemään kirjasta sivut talteen.


Oih ja voih miten pitkältä tuntuikaan tunkkaus harjun päälle. Kun vihdoin päästiin ylös löimme yläfemmat ihan vaan siitä ilosta että se oli VIIMEINEN iso nousu. Tosin tuntui että pehmeä kuntopolku halusi imaista meidän renkaat syövereihinsä kun oli niiiin pehmeää. Rasti kuitenkin haettiin laavun näköalatasanteelta ja matka jatkui kohti viimeitä rastia.


Ketjun päästä löytyivät viimeiset sivumme ja pääsimme laskettelemaan alas harjulta ja asfalttitietä sitten kohti maalia. Viimeisellä tiepätkällä neitokaisen fiilikset vaihtelivat itkusta hurmioon ja kaikkea siltä väliltä. Viimeisillä sadoille metreille kuului upeat kannustukset."Äiti kannustaako ne minua" No kyllä ja ihan aiheesta. 21h 12min ja  141km seikkailua takana. Mun supermimmini <3

Kotimatkalla pysähdyimme vielä serkkujen synttärikakulle mutta sen jälkeen katkesi kyllä filmi molemmilta seikkailijoilta totaalisesti. Isäntä nautti hiljaisesta kotimatkasta.

PS: Neitokainen lupasi lähteä toistekin  äipän kanssa seikkailemaan





torstai 24. elokuuta 2017

MM Rogaining 24h Latvian viidakoissa


Tähdenlento matkalla kohti ykkösrastia.

Ensin ajattelin  WRC 2017 jäävän väliin kokonaan, koska isäntä totaalikieltäytyi kisamatkasta itään. Ei auttanut vaikka yritin kertoa ettei itä ole se oikea suunta, vaan pikemminkin etelä-kaakko. Onneksi kysyin seikkailukamultani Anulta, josko häntä kiinnostaisi lähteä kokemaan eka rogainingkisa. Vastaus tuli nopeasti ja se oli myönteinen.  Niinpä joukkueemme, Tähdenlento, oli tuota pikaa ilmoitettu mukaan kisaan. Ennen kisaa kävimme kovaa varuste ja matkustus aikataulusäätöä mutta lopulta kaikki oli valmiina matkaan lähtöön.

Aikaisin torstaiaamuna kolmen naisen retkikunta ja matkailuauto suuntasi isolle kirkolle ja Länsisatamaan. Laivalla tankkasimme buffepöydästä tuhdin aamupalan. Pekonia ja munakokkelia jä paljon muutakin, kylläpä ne maistuivat taivaallisen hyvälle. Tallinnasta retkikuntamme suuntasi Tarton kautta kohti Latvian rajaa ja kisapaikkaa. Mitä lähemmäksi rajaa ajoimme sitä huonommassa kunnossa olivat tiet. Takapenkiltä kuuluikin huoltajamme Mummin kommentti että tämähän on kuin Linnanmäen härveleissä pomputtelua. Tietäen Mummin kestävyyden Lintsin härveleiden suhteen totesin että Pomppivassa Possujunassa on sitten mukava hurvitella. Näinpä matkailuauto sai uuden nimen nimen ja me hyvät naurut.

Vihdoin viimein, miljoonan pompun jälkeen parkkeerasimme Possujunan pellon laitaan kisapaikalle. Kisa avajaisten pauhatessa taustalla kävimme hakemassa kisamateriaalin ja suuntasimme takaisin autolle reppujen pakkaukseen. Sen jälkeen minä simahdin unten maille pitkän ajorupeaman päätteeksi ja koisin makoisasti sateen ja ukkosen rummuttaessa Possujunan kattoa. Toisin kävi kisakamulleni, hänelle ei uni tullut vaan ekan kisan jännitys huuhteli unihiekat pois. Aamulla totesimme kuitenkin että matkaan lähdetään ja katsotaan kuinka käy.



Lähtö 

Ennakkoon olimme miettineet että sellainen 60-70km olisi tässä maastossa ihan maksimi meille. Alkuun oli tavoite suunnitella reitti sinne missä voisimme hyödyntää muiden kisaajien tekemiä uria ja sitten mahdollisimman paljon polkua ja tietä alle. Loppuun taas muiden tallaamia uria. Kartat jaettiin ja alkoi reitin suunnittelu. Koilliskulman isopisteiset rastit houkuttelivat kovasti mutta etelän kierros runsaine polkuineen ja tiheämmin pienempipisteisiä rasteja vei kuitenkin voiton. Lopulta saimme viilattua meille todella hyvän reitin n.64km ja 205 pistettä eli n.3km/h. Täysin toteutettavissa oleva reitti tuli sitten vastaa mitä tahansa. Ja kyllähän sieltä tuli.


Kisareittimme alku

Lähtölaukaus pamahti ja porukka säntäsi matkaan. Me lähdimme rauhallisesti tallaten liikkeelle, masu oli mukavasti täynnä varhaisesta spagettilounaasta a la Mummi. Emme pitäneet kiirettä, koska tiesimme että letka pysähtyy ennen ensimmäistä rastia ja saamme kuitenkin jonotella sinne ihan huolella. Reittimme alku oli 409, 513, 617, 206, 614. Taktiikka oli erittäin hyvä, sillä tieltä viidakkoon siirryttäessä meillä oli alla mukava ura läpi nokkos/heinä/vatukko -rydön. Uralla jonottaessa turisimme muiden suomalaiskisaajien kanssa mukavia. Rastit löytyivät suunnitelman mukaisesti ja uria pitkin pääsimme luovimaan mahtavasti ilman suurta raivaussahan kaipuuta eteenpäin. Juomarastilla tankkasimme juomat piripintaan sillä keli on hautovan kuuma ja  aurinko paahtoi täysillä. Lämpöä oli piirun vajaa 30 astetta. Omaan juomarakkoon mahtui nestettä jo reilu litra. Suunnistaminen solahti tuttuun yhteistyöhön ja rastit löytyivät suoraan suunnitelman mukaisesti.


Sitten tuli väli 614-715, ennakkoon jo haastavimmaksi väliksemme povattu. Sille annoimmekin yhteistuumin arvion kyrvikköä luokkaa TOP1. Suunta kompassiin pohjaksi ja matkaan mäen päällisen kautta. Se olikin lähes hyväkulkuista ja muistutti ehkä parhaiten jotain metsän tapaista. Sitten tuli vihreän suon laita. Jösses että oli hienoa rytöpusikkkoa ja paikon "kosteus" ulottui reiden korkeudelle. Siitä puskettiin silkalla itsepäisyydellä läpi. Ja koittihan se ihana aukeakin sieltä. Nokkosheinikkoa puoli metriä pään yläpuolelle. Siinä puskat pölisivät kun rymysimme eteenpäin. Ja voi autuus. Löytyihän sieltä pätkä ihan oikeaa niittyäkin missä "nurmikkoa" ulottui vain puolisääreen. Löimme yläfemmat ja sukelsimme seuraavaan nokkosheinikkopöheikköön. Parisataa metriä ennen rastia meidät pysäytti myrkyllisten jättiputkien yhdyskunta. Osuimme luonnollisesti juuri keskelle ja mietimme kumman kautta lähdemme yrittämään kiertoa, koska emme uskaltaneet lähteä puskemaan siitä silmänkantamattomiin ulottuvasta tappajaputkiviidakosta läpikään lyhythihaisissa paidoissa. Valitsimme kierron rannan kautta, perusteena että uimme vaikka, jos emme muuten pääse ohitse. Rannassa meni onneksi pieni uran poikanen ja pääsimme tallustamaan sieltä suoraan rastille. Löimme uudelleen yläfemmat kun tarkistimme että olemme edelleen aikataulussa pienten hidasteidenkin jälkeen.





Reitti jatkui 616-907-411-205. Rastilta 616 meidän kanssa samaa aikaa lähti venäläinen pariskunta ja totesin että heistä otamme nyt peesin koska he näyttävät luovivan tässä maastossa todella hyvin. Tällä välillä näimme majesteettimaisesti puskassa eteenpäin ryskivän hirven, jolla oli aivan mahtavan iso samettimainen sarvikruunu. Onneksi otus ei ollut matkalla meidän suuntaamme. Tämä väli oli ainoa mitä ei menty suunnitelman mukaisesti vaan piti lisätä karttaan jälkikäteen pinkkiä kuvaamaan reittiämme. Järvenrantavälillä minulla alkoi olemaan todella ylikypsän kinkun olo. Haaveilin kylmästä järvivedestä mutta jyrkkä rantapenkka ei houkutellut kiipeilyyn. Järven etelärannalla kurkistin veteen mutta se oli aivan mutaista niin hillitsin itseni ja säälin jalkojani ja jatkoin kärsimistä. Kuinka tyhmä sitä ihminen voikaan olla...  Lippiksen sentään kastelin. Ai että se tuntui hyvältä.

Tässä vaiheessa minut tunteva voisi kysyä että missä krampit. No ei hätää, eipä ilman niitä tästäkään reissusta selvitty. Matka jatkui 804-307-611-306. Matkalla 804:selle krampit sitten iskivät ja molempiin jalkoihin sisäreisitä nilkkoihin saakka. Argh. Sitten niitä loivenneltiin magnesiumilla sekä ulkoisesti että sisäisesti, suolalla ja lisää energiaa. Ja matka jatkui hiukan irvistellen. Rasti otettiin polun pään kautta ja totesimme että uraalta emme poistu. Maasto oli upeaa parimetristä vattupuskaa ja nokkosta. Aah. Totesin että vatukkoon voi huoleti vaihtaa i kirjaimen ja naurusta hihkuen jatkoimme uralla puskien läpi rymyämistä. Takaisin polulle päästyämme löimme yläfemmat ihan siitä ilosta että selvitimme tuonkin viidakon. Krampit iskivät vielä kerran ennen seuravaa rastia, mutta ne saatiin loivenemaan onneksi melko nopeaan ja olimme edelleen ihan aikataulussa. Rastien 611-306 välillä ajattelimme oikaista avoimen niityn ylitse seuraavalle tielle. Olimme jo astumassa niitylle kun huomasimme sähköpaimenen ja samlla kumea mylväisy kaikui korviimme ja näimme ison mustan sonnin  laitumella. Sonnin sarvissa oli valkeat kumipallot päissä. Emme sitten kuitenkaan oikaisseet, kun emme halunneet kokea Pamplonan härkäjuoksun latviversiota.




Juomarastilla ennen 306:sta tankkasimme juomavarastot täyteen ja söimme ja lepuuttelimme jalkojamme vartin verran. Kylläpä jauhelihapihvit maistuivat taivaallisen hyvälle. Otin ne pakastimesta juuri ennen lähtöä, joten pihvit sulivat mukavasti matkan edetessä mutteivät olleet vielä menneet pilalle. Toisaalta jos positiivisesti ajattelee niin vatsaongelmiin ei olisi ollut vaikeaa löytää pusikkoa....







Matka jatkui 306-909-506-710. Alunperin suunnittelimme että otamme matkalla vielä rastin 711 mutta kun katselimme rastilta 306 edessä aukeavaan pöheikkömereen, jossa ei näkynyt pientä uran poikastakaan, jätimme rastin suosiolla väliin. Rastille 909 mennessä saimme ihailla taas latuskahäntäisten patorakennusmestarien tyylinäytteitä. 506 rastille noustessa minun piti jo kaivaa lamppu esiin kun oli sen verran hämärää kartanlukuun. Aukolla ennen rastia 710 kamukin kaivoi lampun päähän ja pidimme pienen tauon. Tauolla huomasin että mun ihana pinkki lippikseni oli pudonnut repun taskusta jonnekin pöpelikköön. Vietin hetken hiljaisuuden kadonneen reissulippiksen muistolle. Rastia kohti mennessä huomasin että kamuni on oudon hiljainen. Rastilta lähdön jälkeen hän kertoikin että hän on ihan pihalla ja vointi on todella heikko. Kysyi voimmeko me jättää kisan tähän. No ei siinä muukaan auttanut. Harmittihan se ja harmittaa vieläkin mutta kun kyseessä on joukkuekisa niin sen mukaan mennään. Koskaan kun ei tiedä milloin tilttaus voi sattua omallekin kohdalle. Aloitimme pitkän ja pimeän tiemarssin kohti kisakeskusta. Maaliin leimasimme klo 23.35 ja pisteitä meillä oli kasassa 92.

Loppu suunnitelma kisaradasta


Loppu suunnitelmamme olisi ollut rastilta 710 eteenpäin 803-610-412-709-305-309-708-409-204-609-501-514-706-802-202-404-504-707-608-405-406-304. 710:llä olimme talsineet n.30km ja aikaa oli kulunut 9h15min, joten hyvässä vauhdissa olimme ja aikatauluamme reippaasti edellä. Hieno reissu silti ja opettavainen. Se tässä rogaamisessa onkin hienoa että jokainen kisa on aivan erilainen maastoineen ja karttoineen ja suunnitteluineen.  Tässä kisassa 1:25000 mittakaava auttoi todella paljon ja suunnistus olikin kohtalaisen helppoa. Vuokatissa oli tuo perinteinen 1:40000. Mietinkin kisan aikana että onneksi ei ollut täälllä samaa, olisi silloin ollut todella vaikeaa. Hieno kokemus taas kerran ja mahtavan hyvää kisaseuraa, kiitos Anu! Uudet seikkailut meillä jo suunnitelmissa...



Kisakamut <3

PS. Joku oli löytänyt maastosta mun ihkun pinkin kisalippiksen ja tuonut sen maaliin. Järkkärit lupasivat postittaa sen minulle!









keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

NUTSIA 134KM HUOLTAJAN SILMIN








Mistäpä tämän nyt sitten alkaisi. No siitä että Micke yllytti mieheni vaihtamaan 55km:n lenkin 134km:iin. Yllytyshullu isäntä otti haasteen vastaan ja eikun viestiä kisapoppoolle sarjan vaihdosta. Kevään reenit on isännällä sujuneet ihan ok, päätellen siitä loputtomasta sulotuoksuisten juoksuvermeiden määrästä mitä pyykkikorista on löytynyt päivästä toiseen. Ja suht terveenäkin on pysynyt, ikämiehen perus pikkukremppojahan ei lasketa. Selvää oli että reissuun tarvitaan myös huoltaja/autonkuljettaja, sillä autoilu kisan jälkeen on jotakuinkin riskaabelia ja henkilökohtainen avustajakaan ei ole hassumpi juttu. Joten matkaan lähdimme isäntä ja minä, ihan kahdestaan, kun neitokainenkin onnistuttiin ulkoistamaan partioleirille.

Lähdimme ajelemaan etelästä keskiviikon vaihtuessa torstaiksi. Ihanan autiota oli tien päällä. Perille Ylläkselle saavuimme muutaman geokätkön kautta torstaina puoliltapäivin. Majoituimme, LodgeN67:ssa, joka on aivan fantastinen paikka. Päiväunien jälkeen treffattiin kamu, saunottiin ja syötiin. Ja vedettiin hyvät yöunet.

Perjantai alkoi Lodgen maittavalla aamupalalla takkatulen ääressä. Kisatoimiston avauduttua suuntasimme sinne. Loistava juttu että pakolliset varusteet tarkistetaan! Ne kun ovat aika kevyt taakka kantaa, mutta kullan arvoisia, jos jotain ikävää sattuu matkan varrella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että,jos ei jaksa kantaa pakollisia varusteita omaksi turvaksi, voi kernaasti pysyä tasamaan katutallauskisoissa. Ugh!

Iltapäivä meni levätessä ja syödessä. Päiväunilta meidät herätti kohtalainen kaatosade. Esteri pani parastaan. Kävimme vielä läpi huoltopaikat ja kannustuspaikat. Ja sovimme ettei isäntä hermostu, vaikkei minua näkyisikään. Sillä voihan sitä sattua vaikka mitä kun nainen autoilee. Lähtöä odotellessa isäntä oli rauhallinen oma ittensä. Huoltajaa sen sijaan jänskätti ihan simona...


Kannustettuani iloisen oloisen kisaajaletkan kohti Yllästunturia, kipaisin autolle (tai no vauhdikkaasta liikkumisesta ei voi puhua, koska jalat olivat vielä palautumisasteella viikkoa aikasemmin kisatuista SM-Rogaining 24h kisoista. Lenkkaritkin mahtuivat jalkaan ekaa kertaa sitten kisan...) ja kurvailin maisematietä Kellokkaan huoltoon. Taktinen aikanen poistuminen lähdöstä takasi, sen että auto mahtui parkkiin kellokkaan pihaan. Kellokaan huollossa pitivät Hölkkä Mäyrät tunnelmaa yllä loistavalla biletyksellään ja kannustuksellaan. Kellot kilkattivat niin 30 kisaajille kuin 134 kärjelle. Oma kisaajani oli aloittanut hyvää rauhallista tahtia ja saapuikin huoltoon nakaten ohuen ylimääräisen tuulitakin pois matkasta.

Ota koppi, jos saat...

Kutkuttava riippusilta


Heti kun isännän selkä häipyi tunturin rinteeseen suuntasin autolle. Pikainen pitstop Jounin Kaupassa ja huoltoeväkset täydentyivät reissarilla ja rahkalla. Takasin autoon ja ajelu Taide Navetan parkkiin, josta lyhyt kävelymatka kisareitille ”Nilivaaran mutkaan”. Meinasin myöhästyä, koska jäin ihailemaan mukavasti virtaavaa jokea riippusillalta. Nautiskelija koskimelojan näppejä suorastaan syyhytti päästä noin mukavaan virtaan. Ehdin kuitenkin nuts-kelloineni kannustamaan sekä 30 loppupään juoksijoita että 134 kärjen menijät. Oman kisaajani ohitettua mutkan 10 sakissa suuntasin puskan kautta autolle. Puskareissu muistutti mieleeni perusjutut, että puskaan kandee a) kyykistyä nopsasti, jos ei ole ohvia mukana... b) valkata mahdollisimman tuulinen paikka... sillä iniseviä kavereita riitti...





Autolla lisäsin varustukseen villakalsarit ohuiden tuulihousujen alle ja kaivoin untuvatakin esiin. Sitten pallukkaseuranta kehiin ja ruisleipä nassuun. Maistui. Tankkauksen jälkeen ajelu Peurakaltion huoltoon 30km:n hoodeille. Tien varteen kokoontui pieni kannustusjoukko, lähinnä kisaajien huoltajia, odottamaan kisaajien tuloa. Kärkimies paineli käsittämättömän kovaa vauhtia omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, kisakellojen kannustaessa menoa. Oma kisaajani saapui huoltoon hyvältä näyttävällä askeleella. Kun tuota askellusta on melkein 30v. Katsellut niin kyllä sen jo melko hyvin tuntee. Huoltokassia ei tarvittu vaan herra nautti evästä ”pimeen viinan ja pikkusuolasen parissa”. Kerroin isännälle hänelle tulleet kannustusviestit ja herra jatkoi matkaa naureskellen kohti seuraavaa huoltoa.
Kunnon huoltopiste
Huoltoauto käänsi keulan kohti Pahtavuoman huoltopistettä 40km:n kohdille. Valitsin taktisesti pidemmän tiekierron isoimpien mahdollisten teiden kautta, sillä melkoisen vetinen keli ei välttämättä ole hellinyt kapeita hiekkateitä mitenkään hellällä kädellä. Taktikointi oli oikea , sillä loppumatka huoltopisteelle oli kunnon vesilätäkkö/kuoppa ryömintä pujoittelua koko kapean ajotien leveydeltä. Kiittelin kovasti kulkupelin normaalia reilumpaa maavaraa. Ehdin kuitenkin paikalle hyvissä ajoin turisemaan huoltopisteen hoitajien ja muiden huoltajien kanssa. Juuri ennen huoltoa oli seurannassa ikävä katvealue, josta pallukat pompsahtivat takaisin reitille ihan miten sattuu, joten huollossa oltiinkin hiukan varpaisillamme. Kärki tuli ja meni taas kellojen kilkattaessa ja kannustushuutojen seuratessa hyväntuulista kärkimiestä. Omakin kisaajani saapui hyvävoimaisena huoltoon ja nautti pöydän runsaista antimista. Kerroin saamani viestiterveiset, jotka olivat jotakuinkin näin: Kitistä saa sitten maalissa, nyt reipasta tekemistä. Kerroin myös että piiskan teko alkaa näillä näppäimillä. Vaihtoehtoja on kaksi: koivuvihta tai sitten isompaan kitinään kuusen oksa... Sinne isäntä jatkoi matkaa hymistellen.
Pahtavuoman huolto kylpee ilta-auringossa
Seuraava huolto olikin sitten Rauhalassa 55km:n hoodeilla. Sinne isäntä saapui hiukan kalpeana ja valitteli ettei oikein maita eväs. Pakotin isännän tankkaamaan kunnolla, sillä kalpeanaamaisuus ei hyvää muuten ennusta. "Elä ruikuta, jos pahaa tekee niin sitten ykäät ja aloitat tankkauksenn heti uudelleen..." Julmaa mutta tehokasta. Sinne jatkoi herra taivalta...

Vuontisjärven tien ylitys 65-70km hoodeilla oli pelkkä kannustuspaikka tien ylityksessä. Siellä oli aikaa syventyä historiallisen seikkailukirjan sankarittaren huoliin ja iloihin... ja välillä silmäillä seurantaa ja nousta autosta kannustamaan harvakseltaan tien ylittäviä kisaajia. Keli oli ankean sumuisen harmaa ja peitti maiseman kuin painava verho. Juuri ennen tietä, herran pallukka hidastui alamäessä melko reippaasti. Niinpä tiesinkin odottaa ongelmia herran saapuessa tien ylitykseen. Kalpea naama oli poissa mutta tuskan irvistys oli melkoinen. Oikea reisi oli melkoisen huonossa kunnossa ja juokseminen alamäkeen ei onnistunut. Isäntä oli sitä mieltä että miettii, josko jatkaa Pallakselta eteenpäin ollenkaan. Huikkasin perään että otat nyt vielä kipulääkettä ja lopetat "ruikutuksen" ei se ole helppoa muillakaan. Huh että oli julmaa...


Soliseva tunturipuro



Pallakselle Isäntä saapui etäisesti juoksua muistuttavalla askeleella.  Huollossa tankattiin lisää särkylääkettä, iso annos aamupuuroa höystettynä mustilkkasopalla ja lämmin leipä. Hyvin upposi ja herra piristyi ihan silmissä ja päätti kuitenkin jatkaa. Katsellessani herran lähtöä Pallakselta totesin että tuo ei enää muistuta edes juoksua, vaikka kuinka ruusunpunaisten linssien kautta katselisi. Minä suuntasin autonkeulan kohti Hettaa. Toiveena pienet kauneusunet. Matkalla Hettaan oli pakko pysähtyä ihmettelemään upeita jäkäläkangasmaastoja. Käsittämättömän hienoja. Keskityin vain ihastelemaan enkä tajunnut edes ottaa kuvia. Piti myös pysähtyä ihastelemaan koskia, jotka loiskuivat mukavasti. No pääsin sitten myös Hettaan, kauhisteltuani 5km:n suoraa asfaltti loppukiriä. Parin tunnin unet maistuivat ja paikallinen K-kauppakin aukesi juuri sopivasti aamupala aikaan. 

Aamupala maistui taivaallisen hyvältä. Uskomatonta mutta totta, suklaa alkoikin jo tökkimään pahasti... Avasin seurannan ja totesin että isännän pallura liikkuu niin hitaasti että kävelyksi on mennyt. Kaivoin kutimen esiin ja neuloin pitkäpiimäiset viimeiset helmakerrokset. Neulomisen lomassa kävin hurraamassa voittajan maaliin.  Katselin että isännän pallero lähestyy kohti viimeistä huoltoa ja päätin ajaa viimeisen hiekkatien päähän häntä vastaan. Odottelu autossa oli jo melkoisen pitkäpiimäistä kun neulekin valmistui ja sankaritarkin sai urhonsa niin päätin lähteä aamukävelylle Isäntää vastaan. Hiekkatiellä kohtasin kaksi kisaajaa, joita kannustin kovasti. Molemmat kysyivät "onko pitkä matka asfalttitielle" ja kun osoitin pientä kumparetta tiessä ja sanoin että tuon takaa alkaa asfaltti, niin ilahtuminen oli silmin nähtävää.

Kun komea heppu kävelee tiellä vastaan niin mitä muuta siinä voi tehdä kun kysyä että saanko liittyä päiväkävelyseuraksi. No sainhan minä <3 Isäntä kertoi ettei ole ottanut juoksuaskeltakaan Pallaksen jälkeen. Ylämäet olivat sujuneet hyvää tahtia kävellen mutta alamäet ja tasaiset olivat melkoista tuskaa oikealle reidelle, jo kävellessä. Siinä sitä sitten lampsittiin ja ihailtiin maisemia. Aika hiljainen oli mies. Ihmetteli vaan ettei ollut enempää heppuja painellut ohitse. Asfalttitien laidassa tiemme erosivat ja jätin komean hepun lampsimaan kohti maalia. 



Tie maaliin oli PITKÄ. Kävelin isäntää vastaan ja hänen kanssaan maaliin. Kysyi vain että kehtaanko kävelijän rinnalla tulla maaliin. No totta ihmeessä kehtaan! Ja niin me yhdessä tallustimme punaista mattoa pitkin maaliviivan yli. Mahtavaa.

Kyllä NUTS poppoo on tehnyt valtavan urakan taas kerran. Yöllä kisan kuluessa pääsi seuraamaan kuinka huollettiin niin kisaajia kuin ajanottokalustoakin. Homma toimi jouhevasti, vaikka välimatkat olivatkin armottoman pitkät. Itsekin kisoja järkänneenä osaa arvostaa hyvin tehtyjä ja toteutettuja kisoja. Kymppiplussa ja papukaijamerkki.


Kotimatka hotellille ajeltiin samaa reittiä Vuontisjärventien kautta ihan sen vuoksi että sain näytettyä isännälle upeat jäkäläkangasmaastot. Oh hoh, onpahan hienoja! Onkohan näistä suunnistuskarttoja olemassa????... ja saman tien tämän jälkeen herra simahti. Hotellilla meno oli melkoisen kankeaa ja mietinkin että ankkakävelykerhon kunniajäsenyys on kyllä nyt tarjolla. Uni maistui kyllä ihan kellon ympäri niin kisaajalle kuin huoltajallekin. Sunnuntaina alkoikin sitten huoltajan ultra: ajomatka kotio, kun nyt ensin saatiin isäntä viikattua takapenkille elpymään. Kotimatkalla ehdittiin puimaan lisää kisaa ja reisiongelmaa ja sen mahdollisia syitä. Taasen opittiin lisää tällä reissulla. Ja vaikkei se ihan suunnitelmien mukaan mennytkään niin ei se lopputulos nyt ihan kehno ollut. Iso kiitos ystäville kannustuksesta, varsinkin Sarille ja Mickelle <3







Jotenkin osuva kyltti osui matkalla silmiiin ;)