keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Mammuttimarssi 2015


Taustalla soi TwinPeaksin tunnusmusa ja hälisevä joukko on ahtautunut sillalle odottamaan lähtökäskyä sysipimeään yöhön. Tässä vaiheessa kävi mielessä että olenkohan nyt ihan viisas, kun lähden edes yrittämään marssia, varsinkin kun tuntee ratamestarinnan ja hänen ajatuksensa hauskasta... No ei ollut viisasta ei mutta silti into piukassa olin lähdössä matkaan hyvässä seurassa Tuulan, Päivin ja Lauran kanssa. Team Pallomeri rules.

Team Pallomeri

Keväällä annoin itselleni luvan haaveilla Mammuttimarssista mutta vain, jos maltan palautella hyvin kaikista kisoista ja seikkailuista ja jos maltan olla sortumatta mihinkään kivaan ex-tempore päähänpistoon ja jos jaksan reenata maltin kera. No ainakin 95 prosenttisesti täytin itselleni asettamat ehdot, joten ilmoittauduin mukaan.

Rata julkaistiin siis kaksi viikkoa ennen kisaa, joten siihen oli aikaa perehtyä ja hankkia tarvittavat kartat. Sen sijaan että olisin tehnyt koulutehtäviä, syöttelin kansalaisen karttapaikkaan koordinaatteja ja huokailin. Mielettömän hienoja rastipaikkoja. Tarjolla oli myös vähemmän upeita maaston osia kun muistelin parin vuoden takaista yörogan maisemia. Kamuni Tuula on aivan guru taustatietojen hankinnassa. Häneltä löytyi niin ilvesreitti, mahdolliset kaivot ja lähteet, kioskit yms. oleellisen tärkeä tieto. Pidimme viikkoa ennen kisaa yhteisen palaverin missä kävimme radan ja reitivalinnat läpi. Viimeinen viikko menikin sitten perinteisesti flunssan torjunnassa ja vermeiden ja evästen hankinnassa ja pakkaamisessa. Aviomieheni viritteli minulle myös oman lupinensa, jotta valoteho riittäisi tarpeeksi pitkään.

No, matkaan siis lähdettiin hyvissä fiiliksissä hölkkäkävellen. Tiimimme roolijako oli seuraava: Minä vahvinpana suunnistajana olisin päävastuussa suunnistamisesta, Tuula varmistaisi etten minä johdata sakkia hutikan kuuseen ja Päivi varmistaisi myös matkantekoa. Lauralle annettiin tehtäväksi pitää fiilistä yllä ja etsiä rastiteipit. Ykkösrastille kiersimme tietä pitkin. Turha sitä oli lähteä oikomaan, kastelemaan popoja ja keräämään ketutusta, ah niin ihanasta maastosta, heti kovin korkealle tasolle. Kakkoselle valitsimme kierron vasemmalta tietä ja ilvesreittiä pitkin. Pari päivää ennen kisaa ratamestarinna julkaisi kuvan jossa näkyi ex-polku ja hillitön heinikko. Silloin hälytyskellot kilkattivat pääkopassani täpöllä ja tarkastin ilmakuvista ensin aikomamme polun ja totesin että teemme reitinvalintaan muutoksen. Se kannatti. Tassuttelimme ilvesreittiä suoraan rastikumpareelle ja seurasimme kuinka maastossa pyöri valoja joka puolella etsien rastia kiivaasti. Tottahan se tuntui makealta tulla telkkänä rastille ja jättää loput pyörimään piirileikkiä.

Seuraavana suuntasimme sitten kohti Liesjärveä ja luolarastia. Kallio oli minulle tuttu paikka parin vuoden takaisesta rogakisasta. Luolaan ahtautuminen sen sijaan ei mennyt ihan strömsön mallin mukaan. Luikahdin kyllä sisään mutta otsalamppu tippui päästä ja sain sen kiinni viime hetkellä ennen kuin se olisi luiskahtanut luolan alempiin kerroksiin...sepä vasta hupaisaa olisikin ollut.
Luolalta suuntasimme upeaa kapeaa kannasta pitkin seuraavalle kolmelle rastille. Ehdotin tiekiertoa, koska tiesin millaista myrskyn kaatamaa puunrunko helvettiä metsä on täynnä. Olipa ihan kiva tiekierto mutta selkeä polkumme vain otti ja loppui ihan tykkänään. Piti siis kaivaa kompassi esiin ja astua rohkeasti ”leijonaa mä metsästän heinikkoon” ryteikköiseen metsään. Luovimalla pääsimme kuitenkin hyvin polulle ja kävimme hakemassa kaksi rastia ennen kuin palasimme tietä takaisin kannakselle ja uimarastille päin.

Uimarasti. Vihaan kylmää. Vielä enemmän vihaan kylmää vettä. Uiminen on kivaa vain, jos veden lämpötila on lähempänä +30 astetta. Näissä ennakkofiiliksissä siis oli kiva riisua hikiset kamat pois päältä ja pukea kylmänkalseanjäinen pelastusliivi päälle. Tsiisus. Onneksi olin löytänyt vaatehuoneen kätköistä vanhat pölyiset neopreenisukat, joten ne jalassa lähdin rantaan. Astuin veteen ja veden kylmyys ylitti hurjimmatkaan kuvitelmani. En pystynyt edes kirkumaan. Konemaisesti vain kahlasin ja melko nopeasti pääjalkasena jouduin myös uimasille kohti poijua ja pois sieltä. Huh. Tuula sen sijaan piti varmasti yön komeimmat kiljaisut koko uintireissun. Ihan kohmeeessa vaapuin takaisin vaatekasani luokse. Olin niin onnellinen hemaisevasta villakerrastostani. Ilman sitä olisi matka kyllä jäänyt kesken.

Villakerrasto <3    Kuva Aki Kattelus

Pari seuraavaa rastia ( opastepaalu ja tervahauta) löytyi ilman mitään ongelmia. Kävelimme ja hölkkäsimme ja taapersimme helevatan liukkaita pitkoksia. Minulle pimeässä tasapainoilu on ollut myrkkyä pitkän mykoplasma episodin jälkeen. Hammasta purren matka jatkui. Vasemmassa lonkassa alkanut kipu turtui pikkuhiljaa buranan vaikutuksesta. Matkalla Eerikkilään minulla oli ihan spooky olo, oli sellanen fiilis että olemme tarkkailtavana. Kun käännyin katsomaan mitään en nähnyt mutta takaa kuului kahahduksia. En sanonut muille mitään kun en tiennyt millainen hepuli siitä olisi syntynyt. Puolisen kilometriä fiilistä kesti ja sitten helpotti. Saavuimme Eerikkilään ja haimme rastin rannan koivusta. Eerikkilässä puimme myös lisätakit päälle. Löysimme myös rivin kottikärryjä ja mietimme, josko niistä parit voisi lainata. Kulkisi reput näppärästi matkassa. Mietimme ilmeitä, jos saapuisimme maaliin kottareita lykkien. Ja sekös nauratti...

Eerikkilästä meidän piti lähteä tietä pikin oikealta kohti rastia. En ollut tarpeeksi hyvin katsonut karttasuurennoksia ja tietä ei löytynyt. (No olihan se siellä pienen heinikkörytöpaskapusikon takana.) Eipä huolta, vaihdoimme lennosta plan B:hen ja kiertoon vasemman kautta ilvesreittiä pitkin suoraan rastille. Reitti oli hyvin merkitty ja rasti löytyi sieltä sillalta mistä sen pitikin. Seuraavalla välillä alkoi päivä sarastamaan ja sekös oli herkkua. Puomirasti ja maalipurkki Torronsuonlaidan kalliolta löytyivät myös ilman mitään kieppejä. Seuraavalle välille oli sovittu että katsotaan oiotaanko suon yli. No ei todellakaan oiottu. Sen sijaan kiersimme pisimmän kautta, kun ilvereittikin katosi heinikkoon vajaa satametriä tieltä. Kierto oli loppupeleissä ihan kiva, koska hirviporukka oli passissa juuri niillä hoodeilla, joilla meidän kaavailtu oiko olisi tullut pöpeliköstä. Ja uskomatonta mutta totta, me oltiin jo melko hiljaisia siihen aikaan...

Väliojan rastille johti mukava polku mutta sieltä eteenpäin pääsimme tutustumaan taas ah niin ihanaan ex-polku suokyrvikköön. Kovin oli lämpöisiä ajatuksia silloin ratamestarinnan suuntaan. Ihme ettei hän tuntenut pyrstössään kuumotusta... Hiukan lohdutusta meidän rämpimiseen toivat vastaanrämpijät kera fillareiden. Onneksi pääsimme tielle kuitenkin ihan hyvää uraa pitkin. Tietä talsiessa märissä kengissä minulla sitten puhkesi rakko pikkuvarpaasta. Perkele että teki kipeää joka askeleella. Parkkeerasimme puupinon aurinkoiselle puolelle ja pidimme ensiapu-pissi-tankkaus tauon siinä sitten ihan ajan kanssa.

Upea Torronsuo kuva Tuomas Sovijärvi


Matka jatkui ja emme löytäneet viimeiselle tankkauslähteelle johtavaa polkua, vain helvetillisen ryteikön. Laskeskelimme että saamme vettä sitten ainakin Saaren kansanpuiston järvestä, jos ei sitä ennen miltään pihalta pongata kaivoa ja suosiollista isäntäväkeä. Kaksi lintutornia olivat aivan upeat ja varsinkin sen ensimmäisen lintutornin taukolaavu oli todella upea. Mitkä kattovuoliaiset! Niin siis katonkannattajat tai miksi niitä nyt kukin kutsuukaan. Torronsuo on kyllä kerrassaan upea paikka. Kiljamossa tapasimme myös Rentukan ja Suden, vaihdoimme kuulumiset ja matka jatkui taas. Otin lisää buranaa. 

Upea taukolaavu kuva Tuomas Sovijärvi


Tarjolla oli nyt reitin pisimmät välit tylsiä tie- peltotie ”roiskaisuja”. Minulla alkoi tossu totisesti painaa ja ehdotin varmaankin kymmen kertaa loppumatkan aikana että likat voisivat jatkaa keskenään parempaa vauhtia, koska Tuula kyllä hanskaisi suunnistaisen ihan kirkkaasti. Minä kyllä pärjäisin yksikseni taapertaen loppuuun. Kieltäytyivät ja pysähtyivät aina minua odottelemaan. Nostan hattua, koska keli ei todellakaan ollut mikään lämmin. Kilometri kilometriltä matka taittui hitaast ja varmasti ilmanvirheitä. Mukavan piristyksen toivat Tuskan polkijat ja vauhdista heitetyt yläfemmat.

Seuraava rasti oli taas ratamestarinnan suosikkeja. Ah, mitä paskikkoa ja ilvesreitti hautautuneena sinne alle. Suuntasimme siis kyrvikköä ylöspäin ja törmäsimme sitten polkuun ja rastiin. Maisemat muuttuivat taas totaalisesti kun pääsimme Saaren kansanpuiston harjuille. Upeita vihreitä sammaleisia harjunkylkiä ja pieniä polkuja. Me like so much. Näkötorni löytyi harjun laelta ja aivan fantastiset maisemat myös. Istuimme pöydän ääreen ja arvoimme kuka meistä on ketterin hakemaan koodin sieltä kellarista. Arpa osui Lauraan. Mun eväät alkoivat olla aivan syöty loppuun. Olin aivan finaalissa. Vettä saisin onneksi seuraavalta rastilta lisää, sillä nesteet olivat loppuneet jo ennen edellistä rastia. Tytöt jaksoivat edelleen odotella minua ja tsempata. Nyt piti otsalamput jo laittaa takaisin päähän sillä hämärä hiipi nopeaa vauhtia kohti pimeyttä.

Valitsimme pimenevään yöhön taas selkeän tiekierron ja rasti löytyi harjanteelta katajan kyljestä helposti. Nyt alkoi mun tuskien taival. Selkä kramppasi oikealta puolelta ihan koko ajan, sekös vähän tasapainotti, kun vasenta lonkkaakin sattui niin saamaristi. Puhumattakaan varpaista ja rakoista. En ole koskaan edennyt jalkaisin yli 88km ja nyt huideltiin jo lähemppänä satasta. Hammasta purren ja manaten taapersin eteenpäin. Vikalla hiekkakuopalla vastaan tuli heeboja, jotka olivat pummanneet hiekkakuopassa puolisen tuntia. Ajattelin että.... wtf... no oikeesti, en mä kyllä oikeesti siinä pystynyt enää mitään ajattelemaan mut lahjakkaita olivat kun puolituntia rastia hakivat. Mahtoi seurantascreenin katselijoilla olla todella hauskaa.

Likat olivat malttamattomia rastilla ja meikä yritti skarpata että saataisiin vikat oikoreitit hanskattua ilman mokia. Ensin suunta kohti mastoa ja tarjolla oli taas ihanaa heinikko kepikkoa. Onneksi tiesin että matkaa on vain 150m ja sitten helpottaisi taas. Selkä jatkoi kramppailua ja pystyin hengittämän enää pinnallisesti, jotta pystyin etenemään. Vielä yksi oiko. Annoin Tuulalle vaan suunnan että talon valojen oikealle puolelle pellon reunaan ja hän veikin meidät sinne hyvin. Jatkoin hammasten puremista ja taapersin peltopolkua pitkin. Saavuimme pellon reunaan ja kartan mukaan siitä piti lähteä polku eteenpäin. No eipä ollut, oli vaan rytöpaskikkoa. Sanoin tytöille että hakekaa se lato, polku alkaa sieltä ja onneksi se niin tekikin. Mietin siinä vaiheessa että jos olisin joutunut tarpomaan metsässä sen pienen pätkän, niin homma olis jääny siihen ja pekkaniska olis saanu tulla hakemaan. Tai toinen vaihtoehto olisi ollut että kaivavat kuopan viereen ja pyöräyttävät kylmän kankean kalmon kuoppaan ja peittävät. Itku oli kyllä lähellä ja viimeiset sadat metrit olivat niin pitkät. Mutta voi sitä helpotusta kun pääsimme maaliin ja astuimme sisälle lämpimään. Me oltiin niin voittajia. n.110kilsaa takana ja aikaakin jäi rapiat 25 min käyttämättä. 

Maalissa!!!!


Olo oli tyhjä mutta voitonriemuinen. Mä tein sen! Mutta en olisi ajoissa ehtinyt maaliin ilman tyttöjä! Kiitos Tuula, Laura ja Päivi. Vaatteet vaihtoon ja ruokaa naamariin niin alkoi jo elämäkin taas tuntua ihan elettävältä. En mä kyllä viisas ole, enkä koskaan viisaaksi tule, sillä uudet seikkailut ovat jo suunnitelmissa. Kunhan tästä nyt ensin palautuu...jos palautuu...

apauttia 50 kilsaa kävelty rakko. Yäks,yäks, yäks. kuva Tuomas Sovijärvi

perjantai 9. lokakuuta 2015

INTO VASTAAN JÄRKI

Muutamaa viikkoa ennen Vaarojen Maratonia se taas alkoi... Tarjolle tuli päivittäin peruutuspaikkoja mukaan kisaamaan. Mieli niiiiiiiiiiiiin teki mukaan. Pääkopan sisällä kävi kova taistelun melske.

        Into vakuutti, että kunto on koko ajan nousussa ja että hyvin tossu nousisi. Innon hyvä kaveri, Himo, liittyi puolestapuhujien kerhoon kiusaamaan. Järki liittyi keskusteluun jälkijunassa. Sillä oli painavaa sanottavaa:” Muistatko parin vuoden takaisen mykoplasman ja suunnattoman alipalautumistilan ja kuinka pitkään siitä on kestänyt palautua? MUISTATKO???” Into kutsui keskusteluun vielä kaverinsa Kiusauksen, joka kuiskaili vienosti ihanista mukkuraisista poluista, upeista maisemista ja itsensä rääkkäämisen ihanuudesta. Silloin Järki hirmustui ja huusi:” Typerys, MUISTATKO!!!!” Kyllä, kyllä minä muistin ja nöyrryin.

Onneksi minulla on mahtavia ystäviä. Heiltä löytyi loistava ratkaisu tähän taisteluuni. Nimittäin ehdotus lähteä mukaan kannustusjoukkoihin, ulkoilemaan ja nautiskelemaan upeista vaaramaisemista. Niin mukavasti siinä sitten kävi että lauantaina aamuhämärissä seisoin Kolinpolun varressa ja hihkuin retkisarjan ja ultraajat matkaan. Kepein tossuin ja hyväntuulisina suuntasivat kisaajat kohti taivaltaan. Minä siirryin takaisin hotellille ja verotin sen aamupalapöytää ihan urakalla. Päivän valkeneminen ja upeat maisemat saivat hymyn huulille. Pikainen visiitti vielä huoneeseen, jossa vetäisin ulkoiluvermeet niskaan ja eväsrepun selkään. Sitten suuntana Kolin huipun kautta kohti Ryläystä. 



Tallustin kisapolkua vastavirtaan ensimmäisen juomapaikan kohdalta. Kisaajia juoksi vastaan kepein tossuin ja hyppäsin metsän puolelle kannustamaan aina kun kisaaja tuli vastaan. Joka ikinen kisaaja vastasi kannustukseeni hymyillen tai pari sanaa vaihtaen. Aivan upea fiilis ja mitkä maisemat. Herkkupolkua, hiekkabaanaa, pitkoksia, juurakkopolkuja, kallioita, mäkiä, suota; kertakaikkisen fantastista. Rauhallisella vauhdilla ehdin hyvin nauttimaan metsässä samoilusta. Mörkölammelta en löytänyt yhtään mörköä. Vain yhden leveästi hymyilevän Vuorenpeikon näin lammen pinnan heijastuksista.


Herkkupolkua

Porraspitkoksia

 Ehdin melkein Ryläyksen huipulle, kun huomasin että oma kannustettavani, juoksee vastaan. Niinpä käännyin ja lähdin hänen perässään hölkkäämään kohti maalia. Vähän väliä kovempivauhtisempi kisaaja kolkutteli selän takana ja hyppäsin polulta sivuun ja annoin tietä. Sitten olikin jo ihan juostava etten putoaisi kannustettavani peesistä. Mukavia turisten sujui loppumatka aina viimeisen nousun alkuun. Viimeiset magnesiumtankkaukset sataman tiellä ja sitten valloittamaan viimeistä ylämäkeä. Ikävät krampit kutittelivat kannustettavan jaloissa koko mäen mutta sisukkaasti hän sauvoi uuden ennätyksenä loppunousussa. Hyvä, hyvä! Maaliin saapui ensin leveästi hymyilevä kannustettava ja hänen perässään yhtä leveästi hymyilevä kannustaja.
Kannustettava ja kannustaja perässä loppunousussa. Kuva Aapo Laiho, Vaarojen Maraton
Aivan upea reilu kuuden tunnin ulkoilupäivä ja kerrassaan mahtavan hieno fiilis. Illalla tankkasimme pihviä ja Suklaamunia. Tällaisten reissujen voimalla sitä jaksaa taas ahertaa pitkään arjessa ja jatkaa kuntoutumista omaan rauhalliseen tahtiin <3


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Keväisellä retkellä Vohandujoella


 Võhandumaraton 2015 - ”100km pure pleasure”



7 km Liitva
10 km Kirumpää
20 km Kääpä
27 km Listaku
31 km Paidra
41 km Leevi
49 km Syvähavva
55 km Reo
64 km Pindi
69 km Vöukylä
76 km Leevaku
84 km Nulga
91 km Räpinä
100 km Vööpsu





Lauantaiaamuna 18 päivä huhtikuuta aamulla klo 7.00, pamahti lähtölaukaus Tamulajärvellä Võrun kaupungissa. Piirun vajaa 600 alusta lähti matkaan loiskien tyynen järvenpinnan melkoiseksi aallokoksi. Matkassa oli niin sup-lautoja, kumilauttoja, kanootteja kuin kajakkejakin sekä yksikköinä että kaksikkoina. Kaikilla oli edessä 100km Vohandujokea, silkkaa nautintoa, ainakin järjestäjän mielestä. Vohandujoella pääsee nauttimaan niin peltomaisemista, kuin metsäisistä kallioharjanteistakin, unohtamatta puolivälin vanhojen myllyjen pohjapatojen aiheuttamia kuohuja. Mikä on parasta, niin kuohut eivät ole ylivoimaisen vaikeita. Tällainen suht vähällä melontakokemuksella varustettu itseoppinut vedenlappaajakin pääsee kokemaan onnistumisen riemua helpoissa kuohuissa. Paikalliset ihmiset kokoontuvat joen varteen koko päiväksi kannustamaan melojia, mikä luo aivan loistavaa fiilistä. Vohandumaraton on mielettömän hieno tapahtuma. On suosikkilistallani kakkosena heti Jukolan jälkeen.


Minä lähdin matkaan yksikkökajakillani, tuttavallisesti melootilla. Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin. Varovaiseksi aikahaarukaksi arvioitiin edellisen vuoden 16h, jonka meloimme kaksikolla. Huoltajaksi minulle lähti Sari, joka siis autoili koko päivän ja toimi sekä huoltajana että valokuvaajana.

Melonta järvellä, lähtötohinassa, oli ihan silkkaa sitä itseään minun kokemuksellani varustetulle vedenlappajaalle. Kolmannen kerran kun takaa tultiin rytinällä perään ja sain kammettua itseni taas menosuuntaan. Meloin tyynesti ulkokaarteeseen ja pidin turvallisen välimatkan kaikkiin lähimelojiin. Viis siitä vaikka matkaa tulisi ulkokurvin verran enemmän, kunhan pystyssä pysyisin. Järvikierrokselta siirryttiin sitten joelle ja alkumatka oli melkoista sumppua. Joen matalassa vedessä oli kuin olisi mämmissä melonut. Pikkuhiljaa ruuhka kuitenkin hellitti ja pääsin hyvin omaan rytmiini.

Ensimmäisen huollon olimme sopineet 20km kohdalle Kääpään. Olinpa sen verran paljon edellä aikataulua ettei huoltajani osannut moista odottaa. Totesin että selviän varaenergioilla seuraavaan kontrollipaikkaan, jossa odottaisi myös ensimmäinen kantopätkä ja jatkoin matkaa. Nyt joella oli jo mukavan väljää meloa.

Saavuin Paidraan 31km:n kohdalle hyppäsin maihin. Saria ei näkynyt. Kaivoin puhelimen vedenpitävästä pussista ja kilautin kamulle. Hän odotteli huolestuneena edellisellä paikalla, kun minua ei näkynyt. Sovimme että hoidan melootin kannon vesillelaskupaikkaan ja hän kiiruhtaisi tuhatta ja sataa paikalle huoltokassin eväksien kera. Nappasin melootin keulasta kiinni ja aloin hinata. Olin päässyt ehkä metrin eteenpäin kun ystävällinen katsoja nappasi melootin perästä kiinni ja alkoi kantaa sitä kanssani. Saimme melootin kannettua ja kiittelin häntä vuolaasti. Samassa näin kuinka peltotietä pitkin, kohti rantaa, kiitää Sari tumma ponnari tuulessa viuhuten ja eväslaukku kädessä keikkuen. Ai että eväs maistui hyvältä. En olisi ilman energiaa enää jaksanut meloa seuraavalle kontrollille.

Päivitimme aikataulua ja hyppäsin meloottiin. Seuraavat 10km sujuivat kevyesti Leevin kantoa ja ruokailua odotellessa. Kun melootti kolahti rantaan, oli Sari kärppänä paikalla ja aloimme kantaa meloottia kohti vesillelaskupaikkaa. Soppakojun luona laskimme melootin maahan ja söin sopan. Taivaallisen hyvältä se maistuikin. Pikasopan jälkeen melootti taas kantoon ja sutjakasti vesille.



Seuraavat 15km aina Reon kontrollipaikkaan asti oli tarjolla hienoja vanhojen myllyjen pohjapatojen aiheuttamia kuohuja. Olen melko epävarma kuohuissa, joten kieli keskellä suuta sain meloa. Melkein jokaisen kuohuvan kohdan jälkeen olikin joku paattikunta tyhjentämässä kanoottiaan tai vaihtamassa kuivaa päälleen. Olin kovinkin onnellinen kuivapuvustani ja siitä että olin pysynyt pystyssä siihen asti. Ja sittenhän tietenkin kävi niin että eräässä vuolaassa virtapaikassa töksähdin salakavalaan kiveen ja hetkessä olin poikittain keskellä virtaa keikkumassa. Yritin pysyä pystyssä ja teutaroida itseäni irti mutta huonoin tuloksin. Kohta takaa tuli vauhdilla kanootti, joka törmäsi meloottiin about etuverkon kohdalle tuupaten minut kiven yli. Ihme että pysyin pystyssä. Kun olin saanut hiukan sykkeet laskemaan ja melonnan taas rytmiin ohitin kaverit. Pyytelivät anteeksi että törmäilivät ja ihmettelivät että pysyin pystyssä. Tosiasiassa olisin ilman heidän ”keulapusuaan” ollut lirissä ja ajautunut väärään kiviseen virtapaikkaan takaperin. Kiittelin takaisin ja jatkoimme melomista. (Myöhemmin tajusin että se salakavala kivi oli samainen mitä edellisvuonnakin kolisteltiin kaksikolla).


    Syvähavvan maisemat ovat komeita maistakin katsottuna.

Syvähavvaa odotin pienellä jännityksellä kun siellä olisi kovinkin potentiaalinen paikka päästä uimaan. Syvähavvan kuohuihin pitää lähteä ihan vasemmasta reunasta ja kammeta sitten heti kuohuissa tiukasti oikealle laiturin ohitse. Ohitinpa laiturin ja väliin jäi jopa puolikkaan hesarin verran tilaa. Hiukanko huokasin helpotuksesta ja jatkoin loiskuttelua. Vielä olisi edessä muutama kuohu ja sitten loppumatka olisi taas sileää vettä.


    Syvähavvan kuohuja


Reon kontrollipaikka ilmestyi mutkan takaa ja fiilis oli melkoisen mahtava. Takana oli jo 55km ja enää 45 jäljellä maaliin. Pongasin Sarin rannasta ja hän kiskaisi melootin maihin. Kampesin itseni ylös ja lähdin puskaan. Puskareissu ja kuivapuku on joka kerta mielenkiintoinen yhdistelmä. Selvisin siitä voittajana ja kuivapukuni säilyi siis kuivana myös sisältä. Eväskassista löytyi lisää energiaa ja herkkuja. Siinä syödessäni sovimme seuraavista huolloista. Pindi, Vöukylä ja sitten Leevaku 76km:n kohdalla.



Leevakussa olisi taas kanto ja sieltä saisin myös soppaa. Jossain Pindin ja Vöukylän välillä pääsin ihailemaan J.Mäkikylän upeaa menoa soolokanootilla, kun hän kurvasi jostain pienestä oikovirrasta eteeni. Matka taittui yllättävän hyvässä hapessa ja saavuin Leevakun rantaan kovasti nälkäisenä. Rannassa Sari oli valmiina odottamassa ja tarjosi kätensä avuksi, jotta sain kammettua itseni ylös melootista edes suht sulavasti. Hinasimme melootin vesillelaskurantaan, jonka vieressä oli soppateltta. Olo tuntui melkoisen ryytyneeltä. Siinä soppaa kiduksiini lapatessa, Sari kertoi että Tiuku ja Pekka ovat vain 35 min. minua edellä. No sehän antoi minulle tarvittavan potkun energiaa ja kampesin kovasti virkistyneenä meloottiin. Jäljellä olisi enää 24 tuskaista kilometriä. Seuraava huolto olisi Nulgan silta ja sitten olisi Räpinä 91km:n kohdalla.


Nulgassa jouduin turvautumaan buranaan ja Sari pilkkoi minulle suklaalevyn puolikkaan aukkopeiton päälle sekä pussillisen enenrgianamuja. Loppumatkan joki on melko leveää ja kun tuulee, niin tuuli käy joelle ikävän kovasti. Niinpä pääsinkin nauttimaan navakasta vastatuulesta Nulgan ja Räpinän välillä. Hammasta purren, manaten ja tasaiseen tahtiin itseäni palkiten suklaalla ja energialla vuorotellen, meloin Räpinän rantaan ja viimeiseen kantoon.

Melootti kolahti Räpinän rantaan ja huusin Saria, koska en häntä nähnyt. Ei vastausta. Sitten astuivat paikalliset herrasmiehet kehiin. Toinen ilmoitti että hän auttaa ja kiskaisi melootin kunnolla maihin. Siinä istuin sitten jyrkähkössä rinteessä melootissa yrittäen kammeta itseni ulos sieltä. Silloin astui toinen urho kehiin ja ojensi auttavan kätensä ja kiskaisi minut ulos melootista. Ilmeeni oli varmaankin melkoisen koominen kun suorastaan ”lensin” ulos melootista. Päädyin melan kera onneksi jaloilleni enkä rähmälleni mutaiseen rinteeseen. Sitten Urhot nappasivat melootin kantoon ja minä kipitin melan kera puolijuoksua perässä. Käteeni ojennettiin redbull tölkki energiajuomaa, jonka hörpin siinä juostessani melootin perässä. Rannassa urhot pitivät purkin paikoillaan, jotta pääsin helposti meloottiin. Kiittelin vuolaasti ja samassa minut jo tuupattiin joelle menemään.

Virta vei mukanaan ja tovin melottuani löysin hyvän paikan mihin sain parkkerattua, jotta sain kaivettua kännyn esiin ja soitettua Sarille. Kerroin miten rivakasti minut toimitetiin eteenpäin. Ja että olin siis matkassa ilman otsalamppua, joka minun piti siis saada Räpinästä. Jatkettava oli ilman, sillä matkalta ei sitä saisi toimitettua joelle. Vaikka Sari sitä yrittikin rämeikön läpi tuoda ja se vasta tarina olikin. Jatkoin siis tummumista samaan tahtiin illan kanssa. Viimeiset parikymmentä minuuttia oli aivan pimeää. Onneksi muistikuvissa oli edelliseltä vuodelta ettei lopussa ole mitään mutkia tai muita esteitä. Kunhan muistaa pysyä vasemman rannan tuntumassa, sillä oikealle erkanee joki, joka päättyy Venäjälle. Vihdoinkin Vööpsun maantiesillan valot tulivat näkyviin ja alitin maalilinjan klo 21.18. Loppuajaksi kelloon napsahti 14h 18 min ja 48sek. Tuuletin aivan onnessani melootin lipuessa kohti rantautumispaikkaa. Sari oli rannassa vastassa ja auttoi minut pois kajakista, sillä olo oli melkoisen kankea. Mutta fiilis oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Rannassa toisille maaliintulijoille ojennettiin mitalit mutta minä en sellaista saanut. Kysyin sitä järjestäjiltä ja he kertoivat että olen kolmas soolokajakistinainen maalissa ja minä saisin mitalin podiumilla. No silloin kyllä loksahti leuka. Mahtavaa!

Siinä sitten aivan ihmeissäni ja rättiväsyneenä oli ohjelmassa melootin kantaminen autolle ja sen nostaminen katolle. Ilmoitin Sarille etten jaksaisi kantaa meloottia mihinkään, hyvä kun itseni. Sari vastasi että no problemo ja kajautti ilmoille legendaarisen:” is teere eni frii men hier?” Ja heti kärppänä ilmoittautui pari urhoa ja niin siirtyi melootti autolle käden käänteessä. Autolla kuoriuduin kuivapuvusta ja muista melontavermeistä. Oli taivaallisen ihanaa saada kuivaa ja lämmintä vaatetta päälle ja jalkaan Sarin crocs saappaat villasukkien kera. Kuivissa vermeissä lähdimme sitten metsästämään ruokaa. Voin sanoa että kylläpä ruoka maistui hyvältä, taas kerran. Palkintojen jaon missasin kun vaihdoin vermeitä autolla mutta se ei jaksanut yhtään harmittaa. Minulle pidettiin ihan oma palkintojenjako ja sain hienon osallistujamitalin sekä vohandukassin, jossa oli hauska kisapyyhe ja energiageeliä. 


Päivä oli pulkassa ja lähdimme ajamaan kohti majapaikkaamme Pyhajärven kylpylähotellia. Matkalla Sari kertoi rämeikköseikkailustaan, kun hän yritti tuoda minulle lamppua sinne joelle. Nauroin maha kippuralla ja vedet silmissä. Matka kului joutuisasti päivän tapahtumia kerratessa. Juuri ennen nukkumaanmenoa kysyin Sarilta että tuleeko hän huoltamaan minua taas ensi vuonna. Kyllä, jos saan tuon Räpinän huollon ulkoistettua jollekin muulle, oli vastaus. Naureskellen simahdimme hyvin ansaituille kauneusunille.

Aamu valkeni kovin kankeana ja kyljyksissä tuntui että jotain on tullut tehtyä. Muutoin olo oli aivan mahtava. Runsaan aamupalan jälkeen pakkailimme kotimatkaa varten ja suuntasimme auton keulan kohti kotia ja uusia seikkailuja.

lauantai 29. elokuuta 2015

MM-rogaining 22-23.8.2015 Saariselkä


Kotikisat houkuttelivat Vuorenpeikot mukaan kisaan nautiskelemaan huikeista maisemista ja hienosta fiiliksestä. Alla lisää tarinaa siitä miten retki sujui.

Ennakkomietteitä:

Kisaan lähdetään kävelyvauhtia. Jokunen loiva hyväkulkuinen myötäle saatetaan jopa hölkätä jalkojen veryttelyksi. Nautitaan maisemista ja otetaan kamera mukaan. Kisasta tulee rankka, sillä toistaiseksi pisin kulkemani matka on melko lailla tasan 80km ja siitäkin on aikaa. Mutta nyt kuntoutuminen, sitkeän mykoplasman ja kovan alipalautumistilan jäljiltä, on sujunut hyvin ja tavoitekilometrejä voisi hiukan kasvattaa. Roolijako meidän joukkueessa on aina ollut selvä ja sillä mennään tälläkin kertaa. Isäntä vastaa suunnistamisesta ja minä varmistan eli siis olen kartalla koko ajan ja korjaan suuntia, jos tarve. Hinausnaru (=pakkokävelynaru), jota inhoan, pakataan myös mukaan.

Ennakkomietteitä reitinsuunnitteluun:

Tunturisuunnistuksen perusteella sekä sen jälkeen kun kielletty alue eli kisa-alue oli julkaistu, päätimme yksissä tuumin että suolle emme mene. Vältämme jyrkkiä rinteitä ja että puronotkoissa ei turhia talsita, vaan ylitetään ne suoraviivaisesti. Kisakeskuksen sijaitessa kartan keskellä meillä saattaisi olla mahdollisuus jopa Hash House ruokailuun (ekaa kertaa koskaan), mikä tapahtuisi mieluiten yöllä pimeällä. Reitin pituudeksi haarukoitiin n.80km – 90km eli 4km/h. Isännälle vauhti olisi matelua mutta minulle siinä olisi aivan tarpeeksi haastetta.

Varusteet: 

Sääennusteen luvatessa aurinkoa päivälle ja kylmää yölle, piti varustusta hiukan miettiä. Päädyin lyhythihaiseen t-paitaan ja pitkiin reisitaskullisiin trikoisiin. Jalkaan päätin laittaa Inovin oroc 280, jotka istuvat jalkaani todella hyvin. Reppuun pakkasin kuori gorepuvun sekä housut että takin. Minigrip pussiin pakkasin jo vuosia palvelleen devoldin villapaidan. Lisäksi reppuun sulloutui buffi ja pinkit puutarhahanskat, joita olen käyttänyt myös meloessa. Telttaan vietäisiin varuiksi vaihtokengät, kuiva kerrastopaita ja trikoot. Minulla varakenkinä oli uudet hokat, joita ehdin testailla vain muutaman kerran ennen h-hetkeä. Kengät vaikuttivat niin hyviltä että uskalsin ottaa ne varuiksi kun tarjolla olisi pääasiassa sileää kangasta tossujen alle.


Sitten tositoimiin:

Kun saimme kisakartan, kooltaan pikemminkin lakanan, suuntasimme teltalle suunnittelemaan. Ensi vilkaisulla jo selvisi että tästä ei todellakaan tule mitään pikasuunnittelua. Hienoa, tarjolla olisi oikeaa suunnistusta, ei mitään valitse polkuverkostosta sopivin reitti ja anna tossun laulaa tyylistä rallatusta. No kyllä meidän tossut pääsivätkin sitten laulamaan, tosin hoosiannaa, tunturinrinteitä ylös ja alas ja ylös ja alas... Olimme varautuneet suunnitteluun kahdella metrin mittaisella narulla, joihin oli merkitty 5cm välein sininen ja punainen merkki helpottamaan matkan arviointia. Meillä oli myös mukana helmitaulu, joka herätti kilpakumppaneissa hilpeyttä, reittivaihtoehtojen pisteiden laskemiseen.





Lopulta saimme muokattua mieleisemme reitin, joka jakautui kahteen osaan. Ensiksi suunnattaisiin pidempi kierros avotunturiin. Sitten pit stop Has Houseen ja teltalle vaihtamaan kuivat vermeet ja mahdollisesti kengät. Sitten olisi vuorossa ”tasamaan kierros” nopsilla kankahilla.


Yhdentoista aikaan menimme syömään asuntoautolle ruoan, jonka äitini oli tehnyt valmiiksi. Bolognese pata maistui mainiolle. Tankkauksen jälkeen vaihdoin vielä piilolasit päähän, jotta karttaakin näkisi lukea. Sitten olikin aika siirtyä jonottamaan si-tikkujen nollausta ja varusteiden tsekkausta. Mielestäni oli loistavaa että tsekattiin lähdössä ea-pakkaus. Jonokin kulki mukavaa vauhtia ja pääsimme hyvissä ajoin siirtymään lähtökarsinaan.


Tunturikierros: 77-75-51-54-55-65-57-69-76-49-93-66-95-43-53-71-91

Odottelimme lähtöä turinoiden Nastolan tyttöjen sekä Pirunvuoren porukoiden kanssa. Aurinko paistoi ja fiilis oli korkealla. Lähtökellon kilistyä toivotimme tsempit kamuille ja suuntasimme kohti rastia 77. Tallustimme polulla letkan mukana tunturin rinnettä ylös ja nautimme maisemista. Kylläpä mäki pisti jo puuskuttamaan ja antoi mukavaa esimakua siitä mitä olisi tulossa lisää. Alkumatka kului joutuisasti mittakaavaan totutellessa ja tuttuja kilpakumppaneita tervehtiessä.





Rastit 77-75-51-54-65 sujuivat suunnitelman mukaan ja ilman sen kummempia koukeroita. Kivikosta löysimme täysin valkoisen nyrkin kokoisen kauniin kivenmurikan ja täytyihän se tietysti pakata isännän reppuun mukaan tuliaisiksi neidille. Rasti 57 sen sijaan osoitti mitä tuleman pitää, jos ei ole tarkkana. Ennen rastia rinteessä oli pysäyttäjänä ojat, joille tulimme ihan ok. Itse rasti vaan pisti pakanoiden uskon koville. Matkanmittaus askelpareilla monen vuosikymmenen tauon jälkeen ei ollut niin tarkkaa mutta itsepäisesti jatkoimme eteenpäin ja alkoihan sieltä vihdoin löytyä samanmoista muotoa maastosta kuin karttakin näytti. Rasti löytyi ja huokasimme yhteen ääneen että onneksi emme olleet hakemassa tätä pimeällä.




Matka jatkui alas jokilaaksoa kohden ja maisemat sen kuin paranivat. Kangasta, kirkasvetisiä solisevia puroja, polkua, kangasta, lampia vuorotellen toinen toistaan kauniimpia paikkoja. Rasti 69 löytyi ongelmitta ja millä paikalla rasti olikaan. Voihan autuus että oli nättiä. Rastin läheisyydessä rannassa oli myös vanha hyvin metsittynyt yhdestä puusta veistetty vene/kanootti. Olisin voinut jäädä sitä tutkimaan pidemmäksikin ajaksi mutta isäntä komensi matkan jatkumaan. Seuraavaksi meitä vastaan tuli iloinen neljän vaeltajaherran seurue, joka kannusti meitä iloisesti ja heilutteli käsissä kantamiansa vaelluskenkiä. Ja sitähän se tiesi että kahlaamaan päästäisiin ihan pian.






Valitsimme ylitykseen virtaavan paikan missä vettä näytti olevan melko vähän. Isäntä pääsi helpolla ylitse mutta minun töppöjalat olivat kovilla hiukan yli polveen uloittuvassa virtaavassa vedessä. Vastarannalle pääsimme kuitenkin ilman uintia ja palkitsimme itsemme kupposilla kirkasta lapin kultaa. Suoraan tunturipurosta nautittuna. Ai että maistui. Samalla täytimme juomapullot, ties monennenko kerran. Ylityksen jälkeen meille oli tarjolla aivan uskomattoman hienoa kangasta. Isännän menojalkaa vipatti kovasti päästä kokeilemaan tossun kulkua. Kankaan jälkeen pidimme pienen tauon, kun löysimme sopivan laakean kiven takapuoltemme alle. Kyllä eväsnäkkäri maistui nannalle ja namut myös. Matka jatkui ja 79 ja 49 löytyivät ongelmitta.

Pian rastin jälkeen oli tarjolla taas joen ylitys. Sama joki kuin aiemmin mutta ylempää. Vesi oli tummaa ja pohjaa ei näkyvissä. Valitsimme taas virtapaikan missä oli isompi kivi, josta voisi hiukan saada apuja. Isäntä loikki taas helposti joen poikki jaa minä taas kahlasin reilusti reittä myöden. Tässä vaiheessa päivää vesi toki virkisti mukavasti kun oli niin tuhottoman kuuma. Joelta oli kova nousu rastille 93. Tässä tuli minulle ensimmäinen musta hetki. Olin juuri kysymässä Asmolta että onko vielä pitkä matka rastille, kun satuin nostamaan katseeni rinteestä ja huomasin rastin n.5m päässä. Pisti naurattamaan ja heti helpotti.




Rastille 66 talsimme suunnalla rinnettä pitkin. Metsä oli aivan upeaa. Kelopuun runkoja makoili ristiin rastiin kaatuneena. Tuli mieleen ihan dinosaurusten hautausmaa. Jep jep, tiedän että mulla on hyvä mielikuvitus. Rasti löytyi ja seuraavalle olikin sitten jo pidempi matka. Läksimme suunnalla, vaikka hiukan jouduimme nousemaankin. Mäen laelta avautui aivan upea harva vaivaiskoivikkometsä, jossa ei paljoa varpua ollut. Innostuimme ihan hölkkäämään kilometrin verran myötälettä. Juuri ennen rastia minulle iski kramppi sisäreiteen. Magnesiumia ei enää ollut jäljellä, sillä purkki tönötti kotona keittiön pöydällä. Niinpä nautin kanamunan runsaalla suolalla ja päälle urkkajuomaa. Se auttoi! Tästä lähin ”suolamuna” kuuluu ehdottomasti rogakisojen ruokalistalle.

Itse rasti 95 löytyi ongelmitta ja juuri ennen meitä leimanneet, Kolehmainen ja Kivelä, huutelivat kuulumiset ennen kuin porhalsivat vauhdilla tunturiin. Sinne samaan mäkeen suuntasimme mekin mutta huomattavasti rauhallisemmalla vauhdilla. Porot säikähtivät meitä, ollaanhan me niin pelottavia kulkijoita. Harjanne millä 43 sijaitsi, näkyi hyvin jo kaukaa tunturin laelta. Sinne vaan oli yllättävän pitkä matka. Rastin jälkeen pidimme pienen tauon ja vaihdoimme pitkähihaisen paidan päälle. Paidat kuorrutettiin tukevasti hyttysmyrkyllä, koska emme oikein tykänneet jatkuvan fanilauman ininästä ja imeskelystä. Tauon ja puron ylityksen jälkeen meille aukeni kisan eka pitkä polkuväli. Ensin tallustettiin hienoa pikkupolkua ja sitten käännyttiin isolle irtokiviperunapellolle kohti tunturin päällistä. Siinä ylämäkeä talsiessa juteltiin että tämähän on loistotreeniä talven Kanarian kisaa varten. Mietin pitäisikö kaivaa kamera ja ottaa kuva todisteeksi kamulle Tuulalle, että reenattu on. En jaksanut, vaan talsimme eteenpäin.

Ilta alkoi hämärtymään ja juuri ennen 53 kaivoimme otsalaput esiin. Kohta niitä tarvitsi jo kartanlukua varten. Rastiväli sujui hyvin mutta lähestyminen tökki. Meidän piti mitata matka polun yli menevältä purolta ja sitten lähteä suunnalla kohti rastia. Suunnitelma oli siis loistava, muttei sitä puroa koskaan näkynyt. Piti luottaa siis vahvaan mutuun. Etenimme vieretysten rinnettä ja skannailimme lampuilla ympäristöä. Kello näytti että matkaa oli taitettu nyt suunnilleen sen verran että rastin pitisi näkyä. Mutta kun ei näkynyt. Isäntä totesi että liian alhaalla ollaan ja korjattiin tunturiin päin. Ja sieltähän se rasti sitten löytyi parin pikkuharjanteen takaa. Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ennen HashHouse stoppia eli palkintoa. Molempien tossut olivat alkaneet hankaamaan ja odotimme että pääsisimme vaihtamaan kuivat sukat ja toiset tossut. 91 löytyi Kiilopään takaa niin kuin pitikin. Sitten vielä loppukiri kiilopään huipun kautta. Pitihän siellä pimeydessä nyt kuitenkin poseerata huipun kivikasalla. Ja mikä ihana yllätys. Pääsimme laskeutumaan portaita pitkin melkein koko matkan alas huipulta. 




Loppuihan se tunturikierros viimein ja linkutimme ensin teltalle vaihtamaan vaatteita. Voi sitä autuutta, kun sai märät sukat ja kengät pois. Asmo teippaili muutamaa rakkoaan ja vaihtoi myös kuivaa päälle. Minulla oli alkanut alushousut hankaamaan nivusia jo reilun pari tuntia. Tietystikään mukana ei ollut sitä vaseliinia, koska sekin oli keittiön pöydällä kotona. Niinpä jätin alushousut kokonaan pois ja puin vain trikoot takaisin päälle. Lisäsin myös ohuen tuulitakin päälle. Jalkaan vetäisin kuivat sukat ja uudet hokat. Päähän vaihdoin kuivan buffin. Ihanat kengät nuo hokat ja mikä vaimennus. Askel tuntui aivan kuin uudestisyntyneeltä. Kuivin vermein marssimme Hash Houseen ja tankkasimme makaroonilootaa, leipää, suolakurkkuja puoli mukia ja kuumaa teetä runsaalla sokerilla. NAMMMM tuskin mikään on koskaan maistunut niin hyvältä. Tapasimme myös Tuijan ja Arjan tauolla. Olin suunnattoman kateellinen Tuijan untuvatakista.


Tasamaan kierros: 20-80-33-82-96-37-(34)-42-44-(64)-(84)-(94)-(52)-(73)-63-74-(78) suluissa olevat rastiti jouduimme jättämään pois toteutuksesta.

Hyvin tankkanneina ja iloisella mielellä suuntasimme asfalttitielle ja kohti rastia 20. Uudet kengät tuntuivat tiellä aivan taivaallisilta ja kävely tuntui pehmeältä. Yhtäkkiä mun otsalamppu simahti. Se vaan päätti että nyt riitti. Siinä sitä sitten kaiveltiin isännän repusta varalamppu kehiin. Huom. olemme siis oppineet jotakin varalampuista, käveltyämme pimeän tsekin kisan yön romanttisesti käsi kädessä yhden otsalampun valolla. Sain varalampun ja jatkoimme matkaa muistellen juurikin tuota tsekin kisaa. Poistuimme tieltä kuntoradan kurvista ja tietysti vedin lipat tien penkereellä irtokivikossa. No nilkkahan siinä vääntyi hiukan ja yössä kaikui muutama voimasana. Matka jatkui kun olin ensin kokeillut varovasti nilkkaa ja todennut että säikähdyksellä päästiin.

Aluksi uusilla tossuilla kävely maastossa tuntui hankalalta mutta nopeasti niihin tottui. Kävelimme 20:sestä noin 20m:n päästä ohi ja emme vain huomanneet sitä. Onneksi ennen jokea oli polku pysäyttämässä. Ja eikun takaisin ja sieltä se rasti jo näkyikin. Ja matka jatkui. Ensimmäisen joen pääsimme ylittämään siltaa pitkin ja kuivin jaloin. Hengitys höyrysi kiehkuroina otsalampun valossa kun painelimme kangasta peräkkäin tallaten. Toinen joki tuli vastaan ja vieläkään ei tehnyt yhtään mieli kahlaamaan. Pakko kuitenkin oli. Olin neiti ja riisuin kengät ja sukat ja nostin trikoon lahkeet polviin ja kahlasin yli. Oli kylmää. Isäntäpä päätti leikkiä tarzania ja kiipesi kuuseen. Joen rannalla kasvoi kuusi, joka oli kaartunut melkein joen yli. Kuusi oli kuollut pystyyn ja siinä ei ollut neulasia jäljellä lainkaan. No isäntä haki vielä tukikepin jänkältä ja lähti kiipeämään kuuseen ottaen tukea kepistä. Sieltä kuusen rungolta parin metrin korkeudesta hän sitten loikkasi loputkin metrit joen yli ja tömäytti penkalle niin että tanner tömisi. Virnisteli vaan onnellisena että eipähän kengät ja teipatut rakot kastuneet. Halvat on Vuorenpeikkojen huvit. Hiukan vasemmalta pimeydestä siltä samaiselta joelta kuului loiskahdus ja kaamea kirkaisu. Joku onneton kisakumppani ei päässyt joen yli ihan niin kuivana. Jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

80-33-82 löytyivät sujuvasti. Heti 82:sen jälkeen minun oloni alkoi huonontua. Sillä välillä olikin pakko hypätä puskan puolelle ekan kerran. Paitsi ettei siellä ollut muuta kuin jänkää. Onneksi ei ollut ohikulkijoita juuri sillon. Matka jatkui hitaasti kävellen ja 96 löytyi helposti suolta. Aurinkokin aloitteli nousuaan ja fiilis oli suorastaan juhlallinen sen säteiden tavoittaessa kankailla leijuvat usvakiehkurat. 37:lle olikin sitten taas tarjolla tylsää tietä. Tylsyys kuitenkin loppui, kun pääsimme kahlaamaan vyötäröön ulottuvassa kostean kalseassa varvikossa rastille.



Heti rastin jälkeen oli tarjolla taas ylitys. Vesi virtasi vuolaana ja tummana. Pohjaa ei näkynyt ja uimisen mahdollisuus ei yhtään houkutellut, vaikka joki olikin vain n.4m leveä. Talsimme eteenpäin etsien ylityspaikkaa. Ei löytynyt. Valitsimme paikan, missä oli terävä kolmionmallinen ja kapea kivi keskellä virtaa. Jos olisin tajunnut mitä isäntä aikoo. Olisin totta vieköön kuvannut koko uskomattoman episodin. Isäntä heittäytyi kohti kiveä siten että jalat olivat vielä rannassa. Hän päätyi joen puolikkaan ylle punnerrusasennossa. Seuraavaksi hän puhisten sinkautti jalat kivelle. Toisen kivelle ja toisen juuri pintaa hipovan pikkukiven päälle sen ison kiven eteen. Siellä hän sitten kökötti kivellä kyykyssä kuin hämähäkkimies konsanaan. Sitten oli vuorossa vauhditon loikka loppujoen yli. Voitonriemuinen hymy naamallaan hän virnisteli joen toisella puolen. Minulle ei juuri jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kahlata ja himskatti kun oli KYLMÄÄ. Reisiin asti ihan kohmeessa kahlasin vastarannalle ja sieltä sitten isäntä ystävällisesti kalasti minut maihin.

Harrastimme vielä ikään kuin verryttelyksi poroaidan alitusta suolla. Kartat levitimme mättäille, jottemme kastuneet ihan kokonaan. Tämän jälkeen teimme reittiin ensimmäisen oikaisun ja jätimme 34 hakematta ja suuntasimme suoraan 42:selle. Tällä välillä jouduin vierailemaan taas pikana puskassa. Olo ei todellakaan ollut mikään hyvä ja vaikka yritin juoda ja ottaa energiaa mikään ei pysynyt kauaa sisällä. 42 jälkeen pysähdyimme istumaan keskelle polkua aamuaurinkoon tauolle. Aurinko lämmitti ihanasti. Söimme ja teimme reittimuutoksen, koska minun oloni huononi koko ajan.

Päätimme lähteä suorinta tietä kohti maalia ja napsia matkalta ne pisteet, mitkä olisivat reitin varrella. Niinpä pelastautumisreitti olikin 44-58-63-74-78. Tallustimme suunnitelmaa eteenpäin ilman virheitä. Juuri ennen rastia 58 näimme taas poroja käyskentelemässä kankaalla ja löysimme toisen valkoisen kiven neidille vietäväksi. Kivi pakattiin taas isännän reppuun. Onneksi maasto oli helppokulkuista kangasta, muuten olisi noutaja tullut. 58 jälkeen arvoimme ehdimmekö hakea 63. Päätimme että ehdimme. 68-74 löytyivät ongelmitta. Vauhtini hidastui ja vointini huonontui koko ajan kiihtyvää tahtia. Puolivälissä, polulla matkalla 78:lle totesin etten millään pysty hakemaan tuota rastia. Vetonarua emme voineet käyttää, kun seilasin polkua pitkin laidasta laitaan, välillä kankaan puolella koukkien. Asmo kulki vierelläni vahtimassa että pysyn pystyssä.

Matka maaliin vei aikaa ikuisuuden mutta pääsimme sinne viimein. Helpotus oli suunnaton kun leimasimme si-tikut sillalla viimeisellä rastilla. Piti vielä talsia tikkujen tyhjennykseen ja ylläri varustetarkistukseen. Ne olivat kyllä pitkiä metrejä. Istahdin varjoon talon rappusille ja toivoin ettei minun tarvitsisi siitä nousta pitkään aikaan. Siinä elppailtuani tovin jos toisen saapui ”lapsipalvelijani” saunavarusteiden kanssa ja lähti kanssani pesulle. Olo oli kuin voittajalla.



Loppumietteet:

Saimme kerättyä 1650 pistettä mikä oikeutti 188 sijaan kaikista kisaajista. Omassa sekaveteraanisarjassa olimme kai 29 sijalla. Meille kertyi 88.6km matkaa reppuun sinetöidyn gps:n mukaan. Gepsi näytti myös 2010m nousua. Vaikka jouduimme typistämään suunnitelmaa minun huonon vointini vuoksi, niin olemme tyytyväisiä että pääsimme maaliin ihan omin jaloin. Opimme paljon uutta ja seuraavaan kisaan jäi taas petrattavaa. Ilahduttavaa on kuitenkin se että kuntoutumiseni on onnistunut hyvin.

Palkinnoiksi saimme muutaman komean rakon ja kipeät jalat sekä parin päivän ankkakävelyklubin jäsenyyden. Kokonaisuudessaan toipuminen on kuitenkin edennyt todella hyvin ja nopeasti, verrattuna aiempiin vuosiin.



Kisa oli kokonaisuutena aivan upea. Järjestäjät olivat tehneet taas kerran upeaa työtä ja tarjosivat meille huikeita maisemia ja hienoja kokemuksia. Erittäin positiivisena pidän sitä että järjestäjät yrittivät saada kitkettyä kisasta pois vilpistelyn, mikä ei todellakaan sovi näin hienoon lajiin.

                                                                      Roga <3