keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

NUTSIA 134KM HUOLTAJAN SILMIN








Mistäpä tämän nyt sitten alkaisi. No siitä että Micke yllytti mieheni vaihtamaan 55km:n lenkin 134km:iin. Yllytyshullu isäntä otti haasteen vastaan ja eikun viestiä kisapoppoolle sarjan vaihdosta. Kevään reenit on isännällä sujuneet ihan ok, päätellen siitä loputtomasta sulotuoksuisten juoksuvermeiden määrästä mitä pyykkikorista on löytynyt päivästä toiseen. Ja suht terveenäkin on pysynyt, ikämiehen perus pikkukremppojahan ei lasketa. Selvää oli että reissuun tarvitaan myös huoltaja/autonkuljettaja, sillä autoilu kisan jälkeen on jotakuinkin riskaabelia ja henkilökohtainen avustajakaan ei ole hassumpi juttu. Joten matkaan lähdimme isäntä ja minä, ihan kahdestaan, kun neitokainenkin onnistuttiin ulkoistamaan partioleirille.

Lähdimme ajelemaan etelästä keskiviikon vaihtuessa torstaiksi. Ihanan autiota oli tien päällä. Perille Ylläkselle saavuimme muutaman geokätkön kautta torstaina puoliltapäivin. Majoituimme, LodgeN67:ssa, joka on aivan fantastinen paikka. Päiväunien jälkeen treffattiin kamu, saunottiin ja syötiin. Ja vedettiin hyvät yöunet.

Perjantai alkoi Lodgen maittavalla aamupalalla takkatulen ääressä. Kisatoimiston avauduttua suuntasimme sinne. Loistava juttu että pakolliset varusteet tarkistetaan! Ne kun ovat aika kevyt taakka kantaa, mutta kullan arvoisia, jos jotain ikävää sattuu matkan varrella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että,jos ei jaksa kantaa pakollisia varusteita omaksi turvaksi, voi kernaasti pysyä tasamaan katutallauskisoissa. Ugh!

Iltapäivä meni levätessä ja syödessä. Päiväunilta meidät herätti kohtalainen kaatosade. Esteri pani parastaan. Kävimme vielä läpi huoltopaikat ja kannustuspaikat. Ja sovimme ettei isäntä hermostu, vaikkei minua näkyisikään. Sillä voihan sitä sattua vaikka mitä kun nainen autoilee. Lähtöä odotellessa isäntä oli rauhallinen oma ittensä. Huoltajaa sen sijaan jänskätti ihan simona...


Kannustettuani iloisen oloisen kisaajaletkan kohti Yllästunturia, kipaisin autolle (tai no vauhdikkaasta liikkumisesta ei voi puhua, koska jalat olivat vielä palautumisasteella viikkoa aikasemmin kisatuista SM-Rogaining 24h kisoista. Lenkkaritkin mahtuivat jalkaan ekaa kertaa sitten kisan...) ja kurvailin maisematietä Kellokkaan huoltoon. Taktinen aikanen poistuminen lähdöstä takasi, sen että auto mahtui parkkiin kellokkaan pihaan. Kellokaan huollossa pitivät Hölkkä Mäyrät tunnelmaa yllä loistavalla biletyksellään ja kannustuksellaan. Kellot kilkattivat niin 30 kisaajille kuin 134 kärjelle. Oma kisaajani oli aloittanut hyvää rauhallista tahtia ja saapuikin huoltoon nakaten ohuen ylimääräisen tuulitakin pois matkasta.

Ota koppi, jos saat...

Kutkuttava riippusilta


Heti kun isännän selkä häipyi tunturin rinteeseen suuntasin autolle. Pikainen pitstop Jounin Kaupassa ja huoltoeväkset täydentyivät reissarilla ja rahkalla. Takasin autoon ja ajelu Taide Navetan parkkiin, josta lyhyt kävelymatka kisareitille ”Nilivaaran mutkaan”. Meinasin myöhästyä, koska jäin ihailemaan mukavasti virtaavaa jokea riippusillalta. Nautiskelija koskimelojan näppejä suorastaan syyhytti päästä noin mukavaan virtaan. Ehdin kuitenkin nuts-kelloineni kannustamaan sekä 30 loppupään juoksijoita että 134 kärjen menijät. Oman kisaajani ohitettua mutkan 10 sakissa suuntasin puskan kautta autolle. Puskareissu muistutti mieleeni perusjutut, että puskaan kandee a) kyykistyä nopsasti, jos ei ole ohvia mukana... b) valkata mahdollisimman tuulinen paikka... sillä iniseviä kavereita riitti...





Autolla lisäsin varustukseen villakalsarit ohuiden tuulihousujen alle ja kaivoin untuvatakin esiin. Sitten pallukkaseuranta kehiin ja ruisleipä nassuun. Maistui. Tankkauksen jälkeen ajelu Peurakaltion huoltoon 30km:n hoodeille. Tien varteen kokoontui pieni kannustusjoukko, lähinnä kisaajien huoltajia, odottamaan kisaajien tuloa. Kärkimies paineli käsittämättömän kovaa vauhtia omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, kisakellojen kannustaessa menoa. Oma kisaajani saapui huoltoon hyvältä näyttävällä askeleella. Kun tuota askellusta on melkein 30v. Katsellut niin kyllä sen jo melko hyvin tuntee. Huoltokassia ei tarvittu vaan herra nautti evästä ”pimeen viinan ja pikkusuolasen parissa”. Kerroin isännälle hänelle tulleet kannustusviestit ja herra jatkoi matkaa naureskellen kohti seuraavaa huoltoa.
Kunnon huoltopiste
Huoltoauto käänsi keulan kohti Pahtavuoman huoltopistettä 40km:n kohdille. Valitsin taktisesti pidemmän tiekierron isoimpien mahdollisten teiden kautta, sillä melkoisen vetinen keli ei välttämättä ole hellinyt kapeita hiekkateitä mitenkään hellällä kädellä. Taktikointi oli oikea , sillä loppumatka huoltopisteelle oli kunnon vesilätäkkö/kuoppa ryömintä pujoittelua koko kapean ajotien leveydeltä. Kiittelin kovasti kulkupelin normaalia reilumpaa maavaraa. Ehdin kuitenkin paikalle hyvissä ajoin turisemaan huoltopisteen hoitajien ja muiden huoltajien kanssa. Juuri ennen huoltoa oli seurannassa ikävä katvealue, josta pallukat pompsahtivat takaisin reitille ihan miten sattuu, joten huollossa oltiinkin hiukan varpaisillamme. Kärki tuli ja meni taas kellojen kilkattaessa ja kannustushuutojen seuratessa hyväntuulista kärkimiestä. Omakin kisaajani saapui hyvävoimaisena huoltoon ja nautti pöydän runsaista antimista. Kerroin saamani viestiterveiset, jotka olivat jotakuinkin näin: Kitistä saa sitten maalissa, nyt reipasta tekemistä. Kerroin myös että piiskan teko alkaa näillä näppäimillä. Vaihtoehtoja on kaksi: koivuvihta tai sitten isompaan kitinään kuusen oksa... Sinne isäntä jatkoi matkaa hymistellen.
Pahtavuoman huolto kylpee ilta-auringossa
Seuraava huolto olikin sitten Rauhalassa 55km:n hoodeilla. Sinne isäntä saapui hiukan kalpeana ja valitteli ettei oikein maita eväs. Pakotin isännän tankkaamaan kunnolla, sillä kalpeanaamaisuus ei hyvää muuten ennusta. "Elä ruikuta, jos pahaa tekee niin sitten ykäät ja aloitat tankkauksenn heti uudelleen..." Julmaa mutta tehokasta. Sinne jatkoi herra taivalta...

Vuontisjärven tien ylitys 65-70km hoodeilla oli pelkkä kannustuspaikka tien ylityksessä. Siellä oli aikaa syventyä historiallisen seikkailukirjan sankarittaren huoliin ja iloihin... ja välillä silmäillä seurantaa ja nousta autosta kannustamaan harvakseltaan tien ylittäviä kisaajia. Keli oli ankean sumuisen harmaa ja peitti maiseman kuin painava verho. Juuri ennen tietä, herran pallukka hidastui alamäessä melko reippaasti. Niinpä tiesinkin odottaa ongelmia herran saapuessa tien ylitykseen. Kalpea naama oli poissa mutta tuskan irvistys oli melkoinen. Oikea reisi oli melkoisen huonossa kunnossa ja juokseminen alamäkeen ei onnistunut. Isäntä oli sitä mieltä että miettii, josko jatkaa Pallakselta eteenpäin ollenkaan. Huikkasin perään että otat nyt vielä kipulääkettä ja lopetat "ruikutuksen" ei se ole helppoa muillakaan. Huh että oli julmaa...


Soliseva tunturipuro



Pallakselle Isäntä saapui etäisesti juoksua muistuttavalla askeleella.  Huollossa tankattiin lisää särkylääkettä, iso annos aamupuuroa höystettynä mustilkkasopalla ja lämmin leipä. Hyvin upposi ja herra piristyi ihan silmissä ja päätti kuitenkin jatkaa. Katsellessani herran lähtöä Pallakselta totesin että tuo ei enää muistuta edes juoksua, vaikka kuinka ruusunpunaisten linssien kautta katselisi. Minä suuntasin autonkeulan kohti Hettaa. Toiveena pienet kauneusunet. Matkalla Hettaan oli pakko pysähtyä ihmettelemään upeita jäkäläkangasmaastoja. Käsittämättömän hienoja. Keskityin vain ihastelemaan enkä tajunnut edes ottaa kuvia. Piti myös pysähtyä ihastelemaan koskia, jotka loiskuivat mukavasti. No pääsin sitten myös Hettaan, kauhisteltuani 5km:n suoraa asfaltti loppukiriä. Parin tunnin unet maistuivat ja paikallinen K-kauppakin aukesi juuri sopivasti aamupala aikaan. 

Aamupala maistui taivaallisen hyvältä. Uskomatonta mutta totta, suklaa alkoikin jo tökkimään pahasti... Avasin seurannan ja totesin että isännän pallura liikkuu niin hitaasti että kävelyksi on mennyt. Kaivoin kutimen esiin ja neuloin pitkäpiimäiset viimeiset helmakerrokset. Neulomisen lomassa kävin hurraamassa voittajan maaliin.  Katselin että isännän pallero lähestyy kohti viimeistä huoltoa ja päätin ajaa viimeisen hiekkatien päähän häntä vastaan. Odottelu autossa oli jo melkoisen pitkäpiimäistä kun neulekin valmistui ja sankaritarkin sai urhonsa niin päätin lähteä aamukävelylle Isäntää vastaan. Hiekkatiellä kohtasin kaksi kisaajaa, joita kannustin kovasti. Molemmat kysyivät "onko pitkä matka asfalttitielle" ja kun osoitin pientä kumparetta tiessä ja sanoin että tuon takaa alkaa asfaltti, niin ilahtuminen oli silmin nähtävää.

Kun komea heppu kävelee tiellä vastaan niin mitä muuta siinä voi tehdä kun kysyä että saanko liittyä päiväkävelyseuraksi. No sainhan minä <3 Isäntä kertoi ettei ole ottanut juoksuaskeltakaan Pallaksen jälkeen. Ylämäet olivat sujuneet hyvää tahtia kävellen mutta alamäet ja tasaiset olivat melkoista tuskaa oikealle reidelle, jo kävellessä. Siinä sitä sitten lampsittiin ja ihailtiin maisemia. Aika hiljainen oli mies. Ihmetteli vaan ettei ollut enempää heppuja painellut ohitse. Asfalttitien laidassa tiemme erosivat ja jätin komean hepun lampsimaan kohti maalia. 



Tie maaliin oli PITKÄ. Kävelin isäntää vastaan ja hänen kanssaan maaliin. Kysyi vain että kehtaanko kävelijän rinnalla tulla maaliin. No totta ihmeessä kehtaan! Ja niin me yhdessä tallustimme punaista mattoa pitkin maaliviivan yli. Mahtavaa.

Kyllä NUTS poppoo on tehnyt valtavan urakan taas kerran. Yöllä kisan kuluessa pääsi seuraamaan kuinka huollettiin niin kisaajia kuin ajanottokalustoakin. Homma toimi jouhevasti, vaikka välimatkat olivatkin armottoman pitkät. Itsekin kisoja järkänneenä osaa arvostaa hyvin tehtyjä ja toteutettuja kisoja. Kymppiplussa ja papukaijamerkki.


Kotimatka hotellille ajeltiin samaa reittiä Vuontisjärventien kautta ihan sen vuoksi että sain näytettyä isännälle upeat jäkäläkangasmaastot. Oh hoh, onpahan hienoja! Onkohan näistä suunnistuskarttoja olemassa????... ja saman tien tämän jälkeen herra simahti. Hotellilla meno oli melkoisen kankeaa ja mietinkin että ankkakävelykerhon kunniajäsenyys on kyllä nyt tarjolla. Uni maistui kyllä ihan kellon ympäri niin kisaajalle kuin huoltajallekin. Sunnuntaina alkoikin sitten huoltajan ultra: ajomatka kotio, kun nyt ensin saatiin isäntä viikattua takapenkille elpymään. Kotimatkalla ehdittiin puimaan lisää kisaa ja reisiongelmaa ja sen mahdollisia syitä. Taasen opittiin lisää tällä reissulla. Ja vaikkei se ihan suunnitelmien mukaan mennytkään niin ei se lopputulos nyt ihan kehno ollut. Iso kiitos ystäville kannustuksesta, varsinkin Sarille ja Mickelle <3







Jotenkin osuva kyltti osui matkalla silmiiin ;)

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Vuokatti Rogaining 2017

Rasti 88:n maisemat olivat melkoiset. Kuva Tuija ja Arja Rantalainen.


Istun soffalla jalat kohti kattoa ja lepuutan turvonneita ja kipeitä koipiani ja ihastelen rakkojani, todellisia kisamuistojani. Silti hymy ei hyydy naamalta. Olipa rankka reissu mutta niin hieno. Kaikin puolin.

Kevään Italian Em-roga kisojen jälkeen mieli on ollut hiukan maassa ja on mietityttänyt voinko jatkossa enää pitkiin kisoihin lähteä, kun tuon ikävän perinnöllisen haurashermo-oireyhtymän kanssa on tultava toimeen koko loppuikä. Em-kisojen jälkeen, joissa siis keskeytin maratonin kohdilla, jalkateristä lähti tunto pois. Meni reilu kuukausi ennen kuin tunto oli palannut jalkoihin. Oli aika villi tunne rasvata jalkateriä ja varpaiden välejä kun et tunne varpaitasi tai kosketusta jalkaterissä yleensäkään.

Sen verran hyvät muistot jäivät espanjanmaan piikkipuskasumuseikkailusta Tarjan kanssa viime syksyltä. Eli siis Pirunvuoren Ponnistaja ja Vuorenpeikko löivät hynttyyt yhteen taas Vuokatin SM-24h rogaan, kisaten joukkueella PirunPeikot. Ennen kisaa viestittelimme pakolliset varusteet ja päivitimme päivän kunnon ja terveystilanteen. Sovimme että lähdemme matkaan rennolla fiiliksellä mutta napakasti suunnistaen. Kisan valvojan lausunnon luettuamme totesimme että suunnittelemme n.60km ja siihen loppuun lisärasteja, jos aikaa jää. Nöyrä suunnitelma vaativaan kisaan oli todellakin oikea ratkaisu.
Loistava suunnitelma.

Kartat jaettiin klo 9.00 ja siirryimme suunnittelemaan reittiämme cafe Kartanlukupiirin telttaan. Mitä ihania herkkuja lukupiiriläiset olivatkaan leiponeet meille kisaajille ja kannustajille.Meidän kuskimme antoi täydet pisteet, kun tankkasi siinä meidän suunnitellessa. Tuijottelimme karttaa hetken ja mietimme eri vaihtoehtoja. Melko pian siihen hahmottuikin kaksi eri vaihtoehtoa. Laskimme pisteet ja päädyimme pohjoisen kautta myötäpäivään kiertävään lenkkiin. Sitä sitten hioimme yhä paremmaksi eli meille sopivammaksi. Narulla mitatessa matkaa kertyi n.62km+ mahdolliset lisäoptiot ja pisteitäkin ihan kivasti eli piirun vajaa 2000. Aivan loistava reitti ja hyvät pisteet. Ja ennen kaikkea toteutettavissa oleva reitti. Reittimme oli seuraava: 92,79,55,90,63,88,86,73,44,96, 49,68,82,76,89, 41, 80, 61, 95, 78, 45, 83,46, 87, (99 optio), 77, 84, 62, (48 ja 97 optiona).
Meidän ykkösrasti upea tupasvillasuo. Kuva Tuija ja Arja Rantalainen.

Lähtökäsky annettiin ja koko joukko säntäsi matkaan toiset vauhdilla ja me häntäpäässä maltillisella kävelyvauhdilla. Ensimmäinen rastiväli meni karttaan ja mittakaavaan totutellessa. Meidän joukkueemme roolijako solahti saumattomasti tuttuihin uomiinsa. Tarja suunnistaa ja minä varmistan suuntia ja varmistan rastinoton. Molemmat siis hereillä koko ajan. Aluksi pääsimme nauttimaan vaaroista ja niiden välisitä pöheikköisistä kainuulaisista notkelmista. Mutta vau mitkä maisemat aukenivat vaarojen päältä. Pieni tuulenvire piti inisevän fanilauman melko hyvin kurissa mutta pöheiköissä ja suolla oli kyllä seuraa ihan kiitettävästi. Pääsimme myös heittämään talviturkin uidessamme majavan patoaman tulvaojan ylitse. Keskiyöllä Hanhilammella vallitsi upea tyyneys ja hämärä. Usva peitti lammen ja kiemurteli lammen yllä. Oli ihan pakko kaivaa kamera esiin mutta eihän se nyt laisinkaan tee oikeutta hetken maagisuudelle. Isokuljun näkötornilta aukeni hieno tulipunainen taivas pohjoisen suuntaan. Se veti meidät kyllä täysin sanattomiksi (Tosin osansa sanattomuudelle oli myös täpäkällä nousulla vaaran päälle). Reittimme oli vaihtelevaa pöheikköä ja ryteikköjä ja välillä upeaa hyväkulkuista tunturimaisemaa avokallioineen. Välillä polkua ja tietä mausteeksi. Polkuväleillä oli helpompaa ja voimia riitti siten paremmin suunnistukseen. Vaikeita rastivälejä oli ihan riittävän monta. Selvisimme suunnistuksesta kuitenkin loistavasti. Vain yksi pummi kuin 400m pitkä jyrkänne oli noin vartin hukkuuntuneena pöpelikköön. Muut rastit löytyivät virheittä.
Hanhilampi 23.59.

Aamun ”valjetessa” sammutin lampun, jota tarvitsin vain kartan lukuun muutaman tunnin ajan. Tarja sen sijaan suunnisti koko yön ilman lamppua. Aamusta tuntui myös sen verran vilakalle että kuoritakki piti kaivaa päälle odottamaan auringon säteiden lämmittävää voimaa. Viimeiset 10km olivat molemmille melkoista tuskien taivalta. Molemmilla olivat päkiät tulessa ja puhjenneet rakkulat eivät suorastaan herkuilta tuntuneet. Melkoisen voitonriemuinen oli kyllä olo kun leimasimme meidän viimeisellä rastillamme niemen kärjessä ja edessä oli vain 4km maaliin. Jösses. Musta huumori ja toistemme tsemppaus kyllä pelasti tuon tuskien taipaleen. Kylllä tuntui hyvältä leimata maalissa vaikka aikaa jäi käyttämättä tunnin verran. Huoltajamme ajoi meidät suihkuun ja syömään Vuokatin Sokoshotelliin. Harvoinpa olen Amarillossa lounaspöytään nukahtanut... kotimatka suijui joutuisasti unia vedellessä. Leppävirralla teimme pitstopin ja veimme Tarjan kotio. Samalla saimme tietää että olimme veteraaninaisissa kakkosia ja yleisessä sarjassa kolmansia. Wau ja yläfemmat! 
Tämä hymy ei hevin hyydy.

Kuva: Tuija ja Arja Rantalainen.


Iso KIITOS Sotkamon Jymyn poppoolle. Teitte meille kerrassaan mahtavan hienon ja haasteellisen kisan!