LAPLAND WILDERNESS CHALLENGE 2020, Alapaaderi ja ketterät tädit

Arkeen palaaminen on ollut todella nihkeää, vaikka kisa päättyi jo reilu viikko sitten. Verkkokalvoilla viipyilee yhä Vätsärin uskomattoman upean kivierämaan maisemat ja öisin olen vaeltamassa. Senpä vuoksi tartuinkin näppikseen jakaakseni edes hiukan upeasta kokemuksesta...

"5 päivän vaellussuunnistus Kaldoaivin ja Vätsärin erämaassa omin eväin ja varustein" kuka pystyy vastustamaan noin ihanaa kisaa. Minä en. 

Kun näin talvella ilmoituksen kisasta, ajattelin että tuonne olisi päästävä mukaan. Valitettavasti lomat eivät vain riitä kaikkeen mutta sitten korona mörkö tuli ja sekoitti pakan. Hikisenä hellepäivänä kotimatkalla juttelin neidille että olisi niin hienoa päästä mukaan Lapland Wilderness Challengeen, nyt kun neidin freestylemelonnan EM-kisat siirtyivät hamaan tulevaisuuteen. Neiti vastasi että kuulostaa juuri niin hullulta että hän haluaa myös mukaan. Samana iltana oli ilmoittautuminen sisällä ja seuraavana päivä päivänä uusi teltta hankittuna. Luonnollisesti jaoin tiedon osallistumisestamme kavereilleni sosiaaliseen mediaan ja tuota pikaa meidän kahden naisen joukkueemme oli kasvanut neljän naisen joukkueeksi. 

Team Vuorenpeikkolan Väki

Villi seikkailu Lapissa  -Whats App ryhmän viestintä kävi kuumana varusteita ym. kisajuttuja päivittäessä. Ehdimme jopa tapaamaan livenä pari kertaa ennen kisareissua. Tiimin jäsenet lomailivat kukin tahollaan mutta suuntana oli Sanilan Porotila Sevettijärvellä heinäkuun viimeisenä perjantaina.

Iia, Aino, Laura ja Virva

  

Perjantai iltapäivä kului kuumeisissa eväs valmisteluissa ja rinkan pakkaamisessa. Ennen kisainfoa oli rinkat saatu pakattua ja hyvillä mielin siirryimme infoa kuuntelemaan ja tapaamaan kisakamuja. Ilta kuluikin sitten karttoihin tutustuessa. Kaksi ensimmäistä karttaa saatiin vasta lähdöstä mutta kyllä tuon muun karttasetin avulla selkeni hyvinkin millainen reissu olisi tiedossa. Huh heijaa ja suunta Vätsäriin!

Kaikki eväät mahtuivat mukaan. Tosin pakattuina mahdollisimman
pieneen tilaan eli käytännössä minigrip pusseihin.

Eka kisapäivä, lauantai 1.8

Aamulla nautimme tuhdin aamupalan, jonka voimalla pötkittiin pitkälle päivään. Tarjolla oli mm. mysliä, leipää, pekonia, munakasta ja nakkeja. Kymmeneltä kokoonnuimme varusteiden tsekkaukseen ja yhdentoista kieppeillä lähdimme töppöstelemään kohti lähtöä. Panaanimiäs sukkuloi fillarilla ja kuljetti rinkkoja lähtöpaikalle, joten me pääsimme hiukan helpommalla. Lähtöpaikalla oma rinkkani painoi kisapunnituksessa 16.5kg ja Iian 13.3kg, Ainon rinkka 15.5kg ja Lauran 11,8kg. 

Lähtöhetken lähestyessä jännitys kipristeli masussa. Mihin ihmeeseen sitä taas kerran on tullut ilmoittauduttua mukaan. Etukäteen päätimme että minä ja Aino suoritamme alku rogan. Rastien jako oli helppo, Aino haki tasamaan rastit ja minulle jäi rinnerastit.  Heti ensimmäiselle rastille könytessäni mietin että suunnistamassakin olisi voinut käydä edes kerran tänä vuonna... mutta vanhoilla pohjilla mentiin ja ihan hyvin ne rastit sieltä rinteestä löytyivätkin. Viimeiseltä alas könytessäni ehdin juuri miettimään, kuinka hankalaa alasmeno oli ilman rinkkaakin, kun vastaan porhalsi ensimmäiset kisaajat, jotka olivat lähteneet jo kohti ensimmäistä rastia. Jippii, eli tiedossa olisi rapsakka ylämäki heti alkuun. Hetken odottelun jälkeen Aino jo palasikin omalta rogaltaan ja haimme koko joukkueen voimin ekat kisakartat. Ei muuta kun kartat karttalaukkuun, rinkat selkään ja menoksi. 

Jihuu! Ykkönen saavutettu. Kuva Salla Ruosaari

Matka jatkui kohti kakkosta maastoon ja kartanlukuun totutellen. Laskimme ja nimesimme uudelleen lampia ja tuijotimme kompassia. Kakkonen löytyikin ihan nätisti sieltä mistä pitikin. Kolmonenkin oli kivasti sijoitettu kukkulan huipulle niin näköalatkin olivat kohdillaan.

Kolmosrastilta

                            

Kolmosen tuuletukset.

 

Näätämöntien eteläpuolella aluksi hukkuuntuneena ollut polku löytyi ja
sen varrelle oli joku ripustellut koristeita.
Vertailimme hammaskalustoa.

Vähän kolmosen jälkeen minulle iski krampit ekan kerran jalkoihin. Voihan turkanen, tätäkö tämä taas olisi. Pysähdyimme tankkaamaan mutta krampit iskivät vielä pariin kertaan ja luonnollisesti hidastivat meidän matkantekoamme. Jouduimme päättämään vaelluksen reilun tunnin ennen suunniteltua yötaukoa. Harmitti. Päivän saaliiksi jäi 15km mitattuna karkeasti mittanarulla kartalta. 

Oravalammen leiri.

Tädit polulla.

Toka kisapäivä, sunnuntai 2.8

Aamuherätys hälytti klo 7.00 ja sen jälkeen keitettiin vettä aamupuurolle, pakattiin leiri ja varusteet. Emme pitäneet kiirettä ja matkaan pääsimmekin vasta 9 pintaan. Aamu alkoi kauniilla ja helppokulkuisella Pahtamukanselän ylityksellä. Sen jälkeen sukelsimmekin jo kunnolla Vätsäri-kyrvikköön ei kun siis kivikkoon.

Pahtavuomanselältä Oravalammen suuntaan.

                            

Oi, sitä itteään.

Lauran hymy ei hyytynyt rakkagagassakaan.

Ylimmäisen ja Alimmaisen Porijärven välisen joen ylitys.

Lisää sitä itteään.

Jotenkin oli sellaiset fiilikset että tämä 4 rastiväli ei lopu milloinkaan.  Joka kumpareen takaa paljastui uusi kumpare, jonne metsänpeikko oli paiskonut kiviä sikin sokin kiukkupäissään tai sitten vaan muuten päissään. Tai sitten kivikkoinen joenuoma, joka piti ylittää. Periksi ei annettu ja suunnistettiin tarkasti niin kyllä se nelosrastikin sieltä vastaan tuli. Iia näytti rastinaiselle puukon ja saimme jatkaa matkaa. Nelosen jälkeen laskeuduimme tiukan rinteen järven rantaan, josta piti päästä yli kapean virtapaikan kohdalta.

Iia näytti reitin ja ketterät tädit seurasivat perässä kuivin jaloin.

Päivä oli ollut pitkä ja epätodellisen raskas, vaikka kilometrejä emme olleetkaan paljoa edenneet. Mutta päätimme vielä pinnistää ja nousta rannasta Äälisselän suuntaan ja tehdä leirin ylös jonkun lammen rannalle. Päädyimmekin lammelle, jonka ristimme 240,3 lammeksi sen korkeuslukeman mukaan. Rannasta löytyi juuri ja juuri kaksi telttapaikkaa ilman kivimuhkura -patjaa. Rannasta löytyi myös poron raato ja ahman torttuja mutta ne löytyivät onneksi vasta aamulla. Sunnuntain saldoksi jäi siis 15km karkeasti mitattuna. 

Kolmas kisapäivä, maanantai 3.8

Unimaja ja aamuauringon pilkahdus.
Ps. sukat kuivuu kätevästi telttanarujen kiinnikkeissä, joista ne oli helppo siirtää rinkan taskun kiinnikeisiin jatkamaan kuivamista.

Aurinko tuli ja meni ja jäljelle jäi sumuinen kosteus, kun pakkasimme leiriä aamupuuron jälkeen kasaan. Kylmähän siinä viime metreillä tuli ja jouduimmekin Lauran kanssa virittelemään vähän esitystä pitkä kuuma kesä -biisin tahdissa, jotta lämpö palaisi. Kunnon aamunaurut siitä ainakin saatiin ja vilukin väistyi.

Pitkä kuuma kesä... 

Maisemat olivat vaikuttavat sumuisuudesta huolimatta.

Päivän suunnitelma oli edetä luovien etelään avointa maastoa pitkin ja kiertää Surnujärvi etelän puolelta ja nousta harjannetta pitkin kohti 5 rastia. Eli lähdimme matkaan teemalla rasti päivässä pitää mielen virkeänä.

 

Kallopään ylänköä

Ylängöllä kävi suoranainen ruuhka, kun puolen tunnin sisään näimme kaksi muuta joukkuetta. Toinen oli matkalla seiskalle ja toinen kympille tai näin ainakin päättelimme heidän kulkusuunnistaan.

Sumuista Kallopään ylänköä

Matka etenikin joutuisasti avoimella alueella maisemista nauttien. Haukka piti meille seuraa kirkunallaan. Nimettiin tällä välillä pari uutta lampeakin mm. metso- ja laamalampi. Lounastauolle pysähdyttiin Patrikin baariin. Meritähden näköinen lampi sai heti nimen Paavo Pesusienen parhaan kaverin mukaan. Patrikin baari oli hyvä lounaspaikka sen osoittivat myös paikkallisasukkaat, jotka tulivat myös lounaalle lammen toiselle puolelle. Hyvän turvavälin pitivät näin korona aikana.

Löydettiin komea sarvi. Se oli aikas painava. Just jaksoi kädellä kannatella.
 Täytyy poroilla olla melkoiset niskalihkset että tuollaista kruunua jaksaa kantaa.

                           

Surnun eteläpäässä meillä oli tiedossa taas ylitys. Virta oli meloisen voimakas mutta Alapaaderi hyppeli kiveltä kivelle kevein töppösin ja näytti meille hyvän kivipolun virran ylitse. Ylityksen jälkeen tapasimme englantia puhuvan kalastajakaksikon, joka oli kantamassa kanoottiaan juuri Kivilompolosta Surnujärven puolelle. Sitten otimmekin suunnan itään kohti Surnupäitä ja vitosrastia. 

Surnujärven eteläpään ylityspaikka.

 

Päivällä alkoi olemaan jo mittaa ihan kylliksi kun tallustimme ylämäkeä kohti rastia. Ja siellä ylhäällä se rasti meitä odotteli. Rastilla nuorin jäsenemme ilmoitti ettei hän kävele tänään enää metriäkään. Pystytimme siis leirin rastilammen toiselle puolelle pienelle kukkulalle.

Tädit "suruhunnuissaan" illan askareissa

Koska ilta oli tyyni niin kavereita riitti. Ylistys hyttysverkolle. Iltaruoan valmistumista odottaessa oli hyvä mitata päivän reitti ja suunnitella seuraavaa. Päivän saldoksi saatiin 22km lankamittarilla. Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa samanmoinen siivu, jotta ajoissa ehtisimme maaliin. 

Peilityyni rastilampi

                                    

 Neljäs kisapäivä, tiistai 4.8

Päivän tavoitteena oli kutonen ja leiri pohjoiseen,  puolimatkaan seiskalle, kohti kartan reunaa. 

Oodi alamäelle.

Surnupäiltä laskeutuessa oli komeat maisemat länteen.

Alkumatka oli helppoa, sillä palasimme poroaidalle Surnujärven eteläpäähän samaa reittiä mitä sinne edellisenä iltana olimme nousseet. Aurinko muutti maisemat ja toi iloksemme myös paarmat, nuo ilmavoimien ärsyttävimmät pörisijät. Lämpö toi myös mukanaan lisääntyvän janon. Onneksi vettä oli saatavilla todella runsaasti.

Kivikkoinen pätkä harjulla.

Juomavettä hakemassa.

Poroaidan portti houkutteli väärälle puolelle aitaa.

Paluu aidan oikealle puolelle vaati hiukan puhinaa.

Poroaidan alittaminen on tarkkaa puuhaa.

Kutosvälillä kuljimme tovin poroaidan vieressä ja sen alittaminen olikin hyvää taukojumppaa tallustelun välissä. Samaten isot kivikot tarjosivat tasapainoilua ja loikkia tasamaan töppöstelyyn. 

Raggagaggaa 

Jos heti lähdetään niin ollaan huomenna perillä.

Jihaa. Saavutettiin kutos rasti puolilta päivin. Sen jälkeen olikin sitten tarjolla 23km pituinen väli seiska rastille. Suunnitelmana oli nojautua oikealle ja hyödyntää "ylämaan" helppokulkuista rinnettä aina Kallopäälle saakka ja sieltä sitten pudottaa Ylimmäisen Aittajärven pohjoispuolelta kohti seuraavaa karttaa  ja viimeistä kokonaista vaelluspäivää.

Luontoäidin taidetta.

Kutsuva taukopaikka.

Tädit jonossa

Tädit katajapuskissa

Alapaaderi, valokuvaaja, kivihyppelijä, suunnassa kulkija <3

Kallopään ylänköä

Kallopään ylänköä

Me ei oltu päivän hitaimpia...

Joulupuu on koristeltu...

Päivä oli hikinen ja pitkä. Saavutimme tavoitteemme ja laitoimme leirin pystyyn Ylimmäisen Aittajärven rantakumpareelle.  Päivään mahtui muutama hyvin synkkä ja hiljainen hetki, jolloin jokainen mietti omaa jaksamistaan ja jalkojen kuntoaan. Onneksi vesi ja särkylääke piristivät tunnelman taas normaaliin hyvinkin nopsasti. 

Täti makas maassa koomassa, koomassa...
mikä sul on tätönen, kun et enää kävele,
nouse pois, nouse pois 
noouusee pooois.

Tunnelma nousi suorastaan kattoon, Kallopään hattivattilammen rannalla, jossa laulaa luikautimme koomatätien piristyslaulun ennen laskeutumista yöpymisjärvelle. Leirin pystytys ja iltaruoka hoituivat jo rutiinilla ja nukkumatti saapuikin pikajunalla. Päivän saldoksi kertyi 21km lankamittarilla mitattuna.

Tyyni ilta tuuditti unten maille.

Viides kisapäivä, keskiviikko 5.8

Päivän reitinvalinta selkiytyi aamupuuron ja kaakaokupposen äärellä. Suunnitelma oli suunnata kohti Tuulispäätä ja Kolmoisjärven eteläpuolelta kurvata suunnalla luoteeseen kohti Tuulijärven rantapolkua. Sitten töppösteltäisiin polkua Tuulijärven pohjoispäähän ja etsittäisiin ylityspaikka. Sen jälkeen suunnalla kyrvikön läpi kohti Vainosjärven rantapolkua. Tavoitteena seiska rasti, jolla sitten päättäisimme loppukiristä. Ja ei muuta kun toteuttamaan...

Nousemassa kohti Kolmoisjärveä.

Tämä vesikuoppa ei houkutellut juomaveden täydennykseen.

Kolmoisjärviltä lähdettiin laskeutumaan kohti Tuulijärveä.

Karua kauneutta. Näissä maisemissa todistimme kuinka poro parka oli hävinnyt
juoksukilpailun ja päätynyt ahman juhla-ateriaksi. 

Jos ette tienneet niin tämä on avokko, siis avoin kivikko...

Suunnistus sujui ihan eikä melkein ja saavutimme rantapolun suunnitellusti. Tasainen hiekkapolku aiheutti onnen huokaisuja väsyneiltä vaeltajilta. Jos keli olisi ollut parempi olisimme pysähtyneet ja pitäneet rantabileet.

Oodi sileälle kankaalle.

Tädit Tuulijärven rollabaanalla.

Lisää rollabaanaa

Ristijärven eteläpää.

Tädit jaksaa sauvoa.

Sataa, sataa ropisee ja Notre Damen kellonsoittajat jatkavat taivaltaan.

Yhtä märkää ylhäältä ja alhaalla.

Tuulipään pohjoisosan jyrkänteitä

Tuulijärven pohjoispään ylityspaikka.

Tädit jaksaa kahlata.

Seurasimme kohinaa ihailemaan pientä kosken poikasta.

Kyllä näkimiä hemmoteltiin.

Tädit tauolla koskea ihailemassa.

Vainosjärven rantapolkuja

Oi, ihana kivi. Siihen on matkanaisen mukava istahtaa rinkka selässä.

Viiden tähden hiekkaranta, fasiliteettina tukeva penkki väsyneille matkalaisille..

Me niin ollaan pinnistelty... 

Tädit taas polulla.

Vika ylitys seiskalle.

Seiska löytyi ja oli aika pitää palaveri loppukiristä. Vaihtoehto A sisälsi yöpymisen ja loppukirin maaliin aamulla. Vaihtoehto B loppukirin heti seiskan jälkeen. Oma fiilis äänesti ehdottomasti vaihtoehtoa B, sillä ajatus leirin pystyttämisestä märkään maastoon ei viehättänyt enää yhtään. Saati sitten väsyneenä ja kankeana teltasta ulos mönkimiseen aamulla. Myös Vankkurin mukavan pehmeä vuode ja lämmin suihku tekivät valinnasta helpon. Onneksi kaikki muutkin olivat samaa mieltä ja niinpä otimme loppukirin kohti Sanilan Porotilalla sijaitsevaa maalia ja saunaa.

Polku maaliin oli kauniisti merkitty kivillä.

Ei juuri tarvinnut suunnistaa.

Kuhan pongaili kivikekoja.

Viimeisessä ylityspaikassa odotti todella luotettavan oloinen siltarakennelma.

Hei, hei kivierämaa. Me ollaan melkein maalissa.

Vuorenpeikkolan Väki maalissa. Kuva Johanna Olli.

Saavuimme maaliin myöhään keskiviikkona lähes hysteerisen väsyneinä ja kikattavina. Takana oli kaikkiaan noin 110km vaellusta. Viimeisen päivän taival lähenteli 28km:ia. Ja voin sanoa että nautimme täysin siemauksin saunasta ja suihkusta. Jaksoimme vielä kohottaa  Fresita maljat onnistuneelle ja kerta kaikkisen upealle reissulle ja meidän tiimille ennen vajoamista unten maille.

Torstaina kisan päättäjäisissä vallitsi iloinen tunnelma, kun vaihdoimme kuulumisia muiden joukkueiden kanssa ja tutustuimme uusiin, mahtaviin ja yhtä vinksahtaneisiin lajitovereihin kuin itsekin olemme. Nautimme vielä päättäjäislounaan Sanilassa koko tiimin voimin ennen kotimatkalle suuntaamista. Ja voin todellakin suositella maistuvaa Sanilan poronkäristystä!

Sanilan kotiporo Täplä.

Kotimatka oli pitkä, vaikka sen tekikin kahdella yöpymisellä. Matkalle riitti kisaspekulaatioita ja jalat saivat ansaittua lepoa Vankkurin takapenkillä köllötellessä. Kotona tarvittiin pyykkipoikaa, kun kisakamoja alettiin purkaa Vankkurista. Varustepuoli  onnistui melko hyvin mutta siinäkin riittää viilaamista seuraavaan kertaan: 

Kisavaatteet: Devold ohut pitkähihainen merinopaita, Haglöfs Shield ohut tuulitakki, Devold merinovilla toppi, Fjällräven vaellustrikoot, sukat, alushousut, Inov terraclaw 250 popottimet, Fjällräven lierihattu, hyttysverkko. Tämä combo toimi loistavasti koko kisan ajan. 

Rinkassa: Gore kuori takki ja housut omassa kuivapussissaan. Leirivaatteet/yövaatteet: Paksu devold villakerraston paita, devold Nibba villatakki (liikaa), Devold ohut vaihtopaita (liikaa), Devold fleece/merino toppi, Ulvang paksut villakerraston housut, Haglöfs Shield ohuet tuulihousut (liikaa olisi voinut käyttää gorehousuja), mummin neulomat hiukan huovuttuneet villasukat, crocsit, 2x alkkarit, 3 paria sukkia ja varavillasukat (liikaa), villabuff , untuvatakki ja hanskat. 

Teltta: Fjällräven Abisko lite 2, 2kg painava neljän vuodenajan teltta, toimi kuin unelma. Laitoin jalkopään keskimmäiseen kiilalenkkiin punaisen nauhan niin väsyneenä oli helppo nähdä kumpi pää kiilataan ensin. Kaaret oli helppo pujottaa omiin nauhakujiinsa ja absidipäädyn kiilat viimeistelivät nopean pystytyksen. Erityisen paljon tykkäsin sisäteltan jalkopään vetoketjullisesta luukusta, josta pääsi säätämään helposti jalkopään ulkoteltan tuuletusluukkua. Ainoa miinus oli oma aamukankeus kömpiessä teltasta ulos. 

Todella tyytyväinen olin myös makuualustaani, taittuvaan EXpedin flexmat plussaan (, joka toimi myös tauoilla istuimena) sekä makupussiini Haglöfs LIM Down vetoketjuttomaan ja puolikiloa painavaan. Myös Primuksen Spider express ja kaasupullo toimi mainiosti. Kaasua kului vain yksi 230g kaasu eli toinen patruuna oli "turha". Myös rinkka Fjällrävenin Keb 52 naisten malli toimi oikein hyvin. Vanha sadeviitta sen sijaan oli liian ahdas rinkan kanssa ja kuuron yllättäessä neidin Sea to summitin ohut 143g painava sadeviitta oli ihan huippu. Seuraavalla kerralla minullakin on sellainen. Mukana oli myös 4l ortliebin vesisäiliö, joka olisi otettu käyttöön mikäli olisimme päätyneet kuivan maan yöleiriin. Tosin se toimi mainiosti myös leirikäytössä kun rantaan oli matkaa enemmän kuin 10m.

Tajunnan räjäyttäviä kisa-aromeja.

Ruokailu reissussa onnistui hyvin lämmin aamupala, lounas ja päivällinen taktiikalla, välipalataukoja unohtamatta. Omat krampit jäivät onneksi ensimmäiseen päivään juurikin loppupäivien tasaisen ja hyvän energiansaannin ansiosta. Eli viisikkomainen, hyvät eväät, virkeä mieli toimii myös vaellussuunnistuksessa. Suklaata ei todellakaan ollut liikaa ja omalla kokemuksella tuli todettua että mitä mehukkaampi suklaa sen parempi. Suurin hitti oli Maraboun japp peanut caramel ja toiseksi rankattiin Fazerin sininen/dumle toffee mausteella. Näkkileipä maistui tosi kuivalle, ellei sitä uittanut kaakaossa. Annoskaakaot kannatti kantaa mukana, sillä ne olivat todella näppärät ja maistuivat niin aamusta kuin illastakin. Aamupuuro alkoi tökkimään viimeisenä aamuna ja seuraavalle kerralle pitääkin muistaa lisätä kuppikuuman kiisseliä, minigrip pussitettujen, valmispuurojen sekaan. Retkimuonat maistuivat melkein samalta oli maku mikä tahansa ja näyttivätkin nuorimman mielestä myös ihan samalta ennen ja jälkeen käytön... Salmiakkia ja irtonamuja meillä oli juuri sopiva määrä mukana. Suolapähkinöitä ja tavis pähkinöitä jäi reilusti, joten niitä riittäneen seuraavalle reissulle yksi pussi. Niin ja ensi kerralla kaikki ruoka valmistuu kuuman veden lisäyksellä ilman pidempiä kokkaus sessioita. 750ml camelbakin pullo toimi oivasti ja riittävänä juomapullona, kun juomavettä oli saatavissa hyvin tiheään.

Meidän tiimin yhteistyö oli kerrassaan loistavaa. Minä suunnittelin pääasiassa reitin, jonka me sitten Ainon kanssa kävimme yhdessä läpi. Aino vastasi pääasiassa suunnistuksesta ja hän tekikin sen ihan timanttisesti, minun toimiessa varmistajana. Suuntaväleillä nuorin jäsenemme hoiti suunnassa kulkemisen keulilla, valokuvaamisen ohella. Laura sai vastuulleen pihtileimauksen, lääkityksen ja fiiliksen ylläpidon. Naisenergiaa ja timanttista yhteistyötä parhaimmillaan! Kiitos naiset!

Yksi elämäni hienoimmista reissuista. 

Mieleeni syöpyivät eritoten erämään totaalinen hiljaisuus nukkumaan mennessä. Vain tuulen kahina telttakankaassa ja hyttysten vaimea ininä, ei muita ääniä. Ihanaa oli myös päästä irti kännykästä ja arjesta. Saattoi keskittyä vain vaeltamaan ja suunnistamaan ja nauttimaan maisemista ja ystävien seurasta. Vätsärin kivierämaa oli kyllä sanoin kuvaamattoman upea kokemus. Sen karu kivinen kauneus höystettynä järvillä, lammilla ja puroilla, jätti kyllä lähtemättömän jäljen sydämeeni ja maisemat viipyvät verkkokalvoilla ikuisesti.

Kiitos Jouni Junkkaala ja Metsäreitti upean kisan luomisesta ja toteuttamisesta. Me tulemme uudelleenkin!