lauantai 12. toukokuuta 2018

GaujaXXL 2018 River Quest 310km








Gauja XXL 2018

Olen jo monta vuotta haaveillut tästä pitkästä jokimelontakisasta. Heinäkuussa 2017 kerroin haaveestani ystävälleni Katille. Hän innostui myös kisasta ja samoin tein päätimme lähteä yhdessä kajakkikaksikolla kevään 2018 kisaan. Koska kisaan oli aikaa, oli myös aikaa pohtia varusteita ja taktiikkaa ja kuntoa. Ja siis tehdä myös niiden eteen jotain. Minä ehdin meloa keväällä jo Türi-Tori Downriverracen 78km Pärnujoella ja Vohandumaratonin 100km mutta Kati hyppäsi suoraan suksilta Lapin hangilta kajakkiin.

Huoltajiksi pestasimme mieheni kuskiksi ja äitini kokiksi. Parempaa huoltotiimiä ei olisi voinut ollakaan. Alus asia mietitytti pitkään mutta päädyimme sitten Dag Biwok kajakkikaksikkoon. Se on vakaa ja se on hyvä juttu koska kisa on pitkä ja melojat eivät ihan täyspäisinä melo koko matkaa. Alus osoittautui myös melko ketteräksi menijäksi, kun laskimme Valmieran slalomradan kuohuja alas ja väistelime kiviä.

Perjantaiaamuna klo 6 treffasimme Kehä ykkösen varressa ja nappasimme Katin kyytiin. Satamassa Kati huomasi että passi on mennyt vanhaksi ja luonnollisesti ajokortti ei riittänyt matkustusasiakirjaksi. Hetken näin jo mustaa ja mietin että emmekö me nyt pääse ollenkaan kisaan. Ystävällinen Tallinkin neito kertoi että hän voi vaihtaa liput seuraavaan laivaan ja ehdimme sillä välillä hakemaan Katille pikapassin Pasilasta. Pasila aukesi vasta klo 8, joten suuntasimme lentokentälle passinhaku hommiin. Muutaman katseen varmastikin keräsimme, sillä harvempi suuntaa kajakki katolla kohti lentokenttää. Kati kipaisi passin hakuun ja minä jännitin autossa ja googlasin varuiksi Tallinnan kajakkivuokraamoita, jos jostain syystä passia ei onnistuttaisi tekemään. Helpotus oli sanoin kuvaamaton, kun Kati syöksyi toimistosta pihalle riemusta hihkuen pinkki passi kourassaan. Niinpä otimme taas suunnan satamaan ja tällä kertaa sinne pääsimmekin.

Sanomattakin oli selvää että aikataulumme hiukan kiristyi, koska ajomatka oli pitkä. Onneksi kuskillamme oli melkoisen painava oikean puoleinen lapikas ja saavuimme lähtöpaikalle Latvian Lejasciemsin kylän kupeeseen reilu puoli tuntia ennen starttia. Alkoi kuumeinen purkin varustelu ja vaatteiden vaihto ja evästen pakkaaminen ensimmäiselle sadalle kilometrille. Äiti kokkasi meille vielä makaronimössöä ennen lähtöä. Nam. Lähtöpaukku pamahti, kun olimme raahaamassa purkkia kohti rantaa. Myöhästyimme siis lähdöstä viitisen minuuttia.

Vaikka emme ole meloneet kaksikolla yhdessä moneen vuoteen niin yhteinen rytmi löytyi sulavasti heti alussa. Kati meloi edessä ja minä takana. Molemmat huokasivat helpotuksesta kun pääsimme joelle. Täällä sitä nyt oltiin ja seikkailu odotti edessä. Heti alkumatkasta saimme kiinni toisen suomalaisaluksen C2, jossa meloi Hampparit. Ilo oli katsella Hamppareiden eleettömän tyylikästä kanoottimelontaa. Alkumatka oli melko mutkaista ja nopeavirtaista ja matkamittari näytti että vauhti oli reilua 9km/h. Kilometrit siis taittuivat reippaasti. Olimme aikatauluttaneet karttaamme kisan kuuden kilometrin tuntivauhdilla, jolla siis maaliin saakka ehtisi ilman lisätaukoja. Mieliala oli korkealla. Pimeys laskeutui reilun kolmen tunnin melonnan jälkeen ja samalla saavuimme ensimmäiselle 11 km mittaiselle ”koskiosuudelle”. Reipasta virtaa ja muutamia loiskukkaita pätkiä. Veikeää asiasta teki pimeys. Minä näin lampun valossa vain Katin selän ja rantaa sivuilta mutten yhtään mitään eteenpäin. Niinpä Kati ohjasi vasen, oikea, hyvä, lisää, käskyillä ja minä käytin peräsintä. Yhteistyö ja luottamus oli yön taktiikka.


Puolen yön aikaan alkoi nousta sumu ja nyt en puhu mistään pikku kiehkuroista vaan kunnon hernerokasta. Onneksi olimme jo päässeet pois koski osuudelta hiukan maltillisemmin virtaavaan veteen. Näkyvyys oli nollassa ja törmättyämme kaksi kertaa suoraan rantaan ja kerran puun runkoon, siirryimme mateluvauhtiin n. 2m rannasta. Vauhti luonnollisesti putosi alle puoleen normista ja yön tunnit olivat todella pitkät. Lisäksi meitä piti hereillä penkalta veteen loiskauttaneet majavat. Ensimmäisestä pommista säikähdimme kunnolla ennen kuin tajusimme mistä oli kyse.



Aamun valkenemista tervehdimme riemuiten, vaihtamalla kuivaa kerrastoa päälle, jollain hiekkasärkällä Viron puolisen rannan tuntumassa. Usvakin muuttui aamuhämärissä ihan kauniiksi kiehkuroiksi eikä ollut enää kauhistuttavaa. Linnut viihdyttivät meitä konsertillaan ihan koko yön. Ensimmäisen pätkän piti olla 100km mutta lopulta se osoittautui 110km mittaiseksi. Voi tuskaa kuinka pitkiltä ylimääräiset kilsat tuntuivatkaan.


Aamulla saavuimme ensimmäiseen pakolliseen huoltopysäykseen ja isäntä oli meitä vastaanottamassa kiskoen purkin maihin. Autolla odotti äidin keittämä riisipuro. Oi mitä taivaallista nannaa saada masu täyteen puuroa ja kuivaa kerrastoa päälle. Tässä kohdin olimme sen verran minimi aikataulua edellä että otimme tunnin tirsat. Tai siis minä otin. Kati ei saanut unta. Kyllä pienet kauneusunet tekivät ihmeitä ja vesille lähti kaksi hihkuvaa ja puolihysteeristä daamia.

Jokimaisemat jatkuivat samanlaisena rytönä kuin mitä ne olivat olleet päivän valkenemisesta saakka. Olimme sopineet huollon kanssa lounastauon jo parinkymmenen kilomertin päähän. Saimme purkinkin parkkiin nätisti pienen laguunin ja joen väliseen ojan pätkään. Voihan savupekonilla höystetty hernekeitto! Että oli hyvää. Ja takaisin vesille. Seuraavakin huoltopaikka sovittiin taas parinkymmenen kilsan päähän. Sieltä nappasimme uudet otsalamput mukaan jo varuiksi, kun ei oikein tiennyt mitä matka toisi tullessaan. Mukava virkistys oli 5 kilometrin mittainen virtapätkä, joka alkoi 135km paikkeilta. Kilometrit 140-160 tuntuivat puuduttavan pitkiltä meloa vasten aurinkoa ja ystävämme vastatuulen kiusatessa. Ihmettelimme paikallisten, selkeästi suuruudenhullujen, majavien asumuksia. Kuinka ihmeessä ne ovat saaneet hinattua kaikki valtavat puunrungot jurakkoineen linnoituksiinsa.

Vihdoinkin saavuimme Valmieran liepeille, jossa meitä odotti reissun loiskukkain virta. Kazun slalomradan ohitus. Ehdin juuri sanoa Katille että himmaa vähän niin katsotaan linja, kun hän jo meloi meidät virtaan mukaan. Se siitä kameran päälle laitosta ja laskulinjan zoomaamisesta. Sekaan vaan toivoen että purkki tottelee ohjausta edes vähän. Slalomkeppien lähestyessä pikavauhtia Kati huuteli että mitä niillä tehdään. Vastaus oli varoa etteivät kolahda otsaan. Niin sitä porhallettiin alas kuohut koli-koli-koli ääniefektien seuratessa menoa. Alas päästiin onneksi ilman uintia. Väsyneenä olisi ollut ankeaa hinata purkkia maihin tyhjennykseen ja kalastaa kaikki kuohuihin jääneet varusteet.

Seuraavan sillan alla meitä oli kannustamassa oma huoltotiimimme. Mahtava piristys matkantekoon. Hyväntuulisina jatkoimme matkaa kohti hämärtyvää iltaa. Majavatkin aloittivat pommiloiskintansa. Tällä kertaa emme enää pelästyneet...paljoa, vaikka yksi majava laski penkalta ja hyppäsi pommilla veteen ihan kajakin vieressä. Pikkumajavakin esitteli meille uintinäytöstä. Eri söpö otus. Matka jatkui ja kakkosetappi lyheni kilometri kilometriltä.

Hämärän vaihtuessa pimeydeksi pidimme ennakkoon sovitun huoltotauon Sietiniezisin hiekkakivikallioiden luona. Isäntä viritti meille keulaan lisävalon ja kuivapuvun alle lisäsin ohuen villakerraston paidan. Tauon jälkeen yritimme meloa ihan täysillä sen mitä jaksoimme, sillä mitä pidemmälle pääsisimme ennen sumun nousua sitä parempi. Ja nousihan se kauhistus sitten ihan kunnolla. Aluksi vedenpintaan ilmestyi hentoja pinnalla liikkuvia sumuläikkiä, jotka näyttivät samalta kuin jäälle kertyneet ohuet lumikinokset. Otsalampun valon värjätessä rannat valkoisiksi fiilis oli todella ”jouluinen”. Hyvin nopeasti hennot huitulat kasvoivat palleroiksi, joiden yli juuri ja juuri näki vielä jotain. Hetken kuluttua alkoi palleroiden seasta myös nousemaan kunnon sumupatsaita, jotka sitten levittäytyivät koko joen leveydelle. Ainoa missä oli näkyvyyttä oli n.2m rannasta. Siellä sitä taas sitten hissuteltiin. Ja jotta homma ei olisi liian helppoa sammui Katin otsalamppu, naps. Keulavalonkin valmiustilan väri muuttui punaiseksi. Alkoi todella jännittämään.

Joki teki 90 asteen mutkan ja laski aaltoina sillan alle. Se oli aika pelottava paikka suorastaan. Todella huono näkyvyys ja voimistuvan virran ääni. Huh. Kati, joka ei koskaan pelkää mitään totesi että nyt on tosi kyseessä. Onneksi selvisimme vain pelästyksellä. Pidimme kriisipalaverin ja totesimme että matkaa pakolliseen huoltoon oli vain 10 km jäljellä että yritämme sinne ja siellä sitten pysymme kunnes päivä valkenee. Jos matka olisi ollut pidempi olisimme rantautuneet ja pystyttäneet leirin. Voi kuinka helpottuneita olimmekaan kuin pieni valon tuikku rannalta heilutti meille ja huusi että huolto on siellä. Olihan kokemus. Rantauduimme ja kipusimme vankkuriin riisumaan sumun kostuttamat kamat ja tankkaamaan äidin keittämää riisipuuroa lisukkeineen. Totesimme että päivä valkeneen klo 4 eli meillä on kaksi tuntia aikaa nukkua. Unta ei todellakaan tarvinnut odotella.


Unenpöppöröisinä, semi hysteerisinä ja vilusta väristen, ahtauduimme purkkiin ja isäntä työnsi meidät vesille. Edessä oli viimeinen rypistys. Piirun päälle 90 km. Tässä vaiheessa olimme jo päättäväisiä että maaliin melotaan aikarajan (52h) sisällä. Mikä parasta virta voimistui ja meille tarjoutui aitiopaikan näkymät hienoille hiekkakivijyrkänteille joen molemmin puolin. Virtakin muuttui paikoin loiskukkaiksi nivoiksi, joten purkki kulki todella mukavaa vauhtia. Kilometrit vähenivät ja fiilis kasvoi samaa tahtia. Olihan kiva piristysruiske tasaiseen lättyloiskintaan.

Siguldan tienoille olimme sopineet lounastauon. Rantaan meloessamme huoltajamme huutelivat että olemme etuajassa. Sen verran mukavasti Gaujan Kansallispuiston virtaukset olivat meitä avittaneet. Päivä oli lämmennyt suorastaan kuumaksi, joten villapaitojen ja goren vaihto melontapaitaan oli hyvä veto. Äidin haarukoitava kanakeitto maistui taivaalliselta. Tauon jälkeen kampesimme itsemme takaisin kajakkiin ja edessä oli viimeiset 55 kilometriä. Fiilis oli aivan mahtava. Fiilistä tosin hiukan lannisti 260-280km:n välillä puhalteleva vastatuuli. Joen leveys alkoi muistuttamaan jo järveä, joten virtauskaan ei tuonut helpotusta etenemiseen. Sitkeästi sitä vaan lapattiin eteenpäin. Arska paistoi ja oli kuuma. Pää oli pakko kastella ja käsiä viilennellä jokivedessä. Viimeisen huollon olimme sopineet 10km ennen maalia. Välipala maistui taas tolkuttoman hyvältä. Kati kääntyi tauolla muslimiksi naamioiden itsellensä buffeista täysin peittävän aurinkosuojan, kun tuuli ehti viemään hänen lippiksensä Gaujan syvyyksiin.


Viimeisen mutkan takaa piirtyi rautatiesilta, joka oli maalilinja. Sillan alituksen jälkeen vielä meloimme lahden toiselle puolelle rantautumispaikkaan. Fiilis oli sanoinkuvaamaton. Me teimme sen, 310km, 47h 20 min. Mahtavaa. Koko kisapaikalla oleva porukka tuli ottamaan meidät vastaan maaliin. Rantautuminen ei ihan ketterästi enää onnistunut mutta hällä väliä. Kaksi kovin väsynyttä mutta onnellista melojaa. Kati kiteytti hyvin koko kisan fiiliksen: Ihan helvetillistä mutta niin extra mahtavan hienoa. Kiitos kamulle loistavasta kisaseurasta. En osaa kuvitella ketään muuta, jonka kanssa olisin kisaa melonut <3

Nyt on viikko kulunut kisasta ja käsien hankaumat alkaa olemaan parantuneet. Lihakset tuntuvat palautuneen mutta väsymys on vielä melkoinen. Palautumista on hyvä jatkaa mukavien kisamuistojen kera.


Kuvat : mediavastaava, Kati Laine

Kisavideomme löytyy  https://www.youtube.com/watch?v=kUic4_Gv7SY