Gauja XXL 2018
Olen jo monta vuotta haaveillut tästä
pitkästä jokimelontakisasta. Heinäkuussa 2017 kerroin haaveestani
ystävälleni Katille. Hän innostui myös kisasta ja samoin tein
päätimme lähteä yhdessä kajakkikaksikolla kevään 2018 kisaan.
Koska kisaan oli aikaa, oli myös aikaa pohtia varusteita ja
taktiikkaa ja kuntoa. Ja siis tehdä myös niiden eteen jotain. Minä
ehdin meloa keväällä jo Türi-Tori Downriverracen 78km Pärnujoella
ja Vohandumaratonin 100km mutta Kati hyppäsi suoraan suksilta Lapin
hangilta kajakkiin.
Huoltajiksi pestasimme mieheni kuskiksi
ja äitini kokiksi. Parempaa huoltotiimiä ei olisi voinut ollakaan.
Alus asia mietitytti pitkään mutta päädyimme sitten Dag Biwok
kajakkikaksikkoon. Se on vakaa ja se on hyvä juttu koska kisa on
pitkä ja melojat eivät ihan täyspäisinä melo koko matkaa. Alus
osoittautui myös melko ketteräksi menijäksi, kun laskimme
Valmieran slalomradan kuohuja alas ja väistelime kiviä.
Perjantaiaamuna klo 6 treffasimme Kehä
ykkösen varressa ja nappasimme Katin kyytiin. Satamassa Kati huomasi
että passi on mennyt vanhaksi ja luonnollisesti ajokortti ei
riittänyt matkustusasiakirjaksi. Hetken näin jo mustaa ja mietin
että emmekö me nyt pääse ollenkaan kisaan. Ystävällinen
Tallinkin neito kertoi että hän voi vaihtaa liput seuraavaan
laivaan ja ehdimme sillä välillä hakemaan Katille pikapassin
Pasilasta. Pasila aukesi vasta klo 8, joten suuntasimme lentokentälle
passinhaku hommiin. Muutaman katseen varmastikin keräsimme, sillä
harvempi suuntaa kajakki katolla kohti lentokenttää. Kati kipaisi
passin hakuun ja minä jännitin autossa ja googlasin varuiksi
Tallinnan kajakkivuokraamoita, jos jostain syystä passia ei
onnistuttaisi tekemään. Helpotus oli sanoin kuvaamaton, kun Kati
syöksyi toimistosta pihalle riemusta hihkuen pinkki passi
kourassaan. Niinpä otimme taas suunnan satamaan ja tällä kertaa
sinne pääsimmekin.
Sanomattakin oli selvää että
aikataulumme hiukan kiristyi, koska ajomatka oli pitkä. Onneksi
kuskillamme oli melkoisen painava oikean puoleinen lapikas ja
saavuimme lähtöpaikalle Latvian Lejasciemsin kylän kupeeseen reilu
puoli tuntia ennen starttia. Alkoi kuumeinen purkin varustelu ja
vaatteiden vaihto ja evästen pakkaaminen ensimmäiselle sadalle
kilometrille. Äiti kokkasi meille vielä makaronimössöä ennen
lähtöä. Nam. Lähtöpaukku pamahti, kun olimme raahaamassa purkkia
kohti rantaa. Myöhästyimme siis lähdöstä viitisen minuuttia.
Vaikka emme ole meloneet kaksikolla
yhdessä moneen vuoteen niin yhteinen rytmi löytyi sulavasti heti
alussa. Kati meloi edessä ja minä takana. Molemmat huokasivat
helpotuksesta kun pääsimme joelle. Täällä sitä nyt oltiin ja
seikkailu odotti edessä. Heti alkumatkasta saimme kiinni toisen
suomalaisaluksen C2, jossa meloi Hampparit. Ilo oli katsella
Hamppareiden eleettömän tyylikästä kanoottimelontaa. Alkumatka oli melko
mutkaista ja nopeavirtaista ja matkamittari näytti että vauhti oli
reilua 9km/h. Kilometrit siis taittuivat reippaasti. Olimme
aikatauluttaneet karttaamme kisan kuuden kilometrin tuntivauhdilla,
jolla siis maaliin saakka ehtisi ilman lisätaukoja. Mieliala oli
korkealla. Pimeys laskeutui reilun kolmen tunnin melonnan jälkeen ja
samalla saavuimme ensimmäiselle 11 km mittaiselle ”koskiosuudelle”.
Reipasta virtaa ja muutamia loiskukkaita pätkiä. Veikeää asiasta
teki pimeys. Minä näin lampun valossa vain Katin selän ja rantaa
sivuilta mutten yhtään mitään eteenpäin. Niinpä Kati ohjasi
vasen, oikea, hyvä, lisää, käskyillä ja minä käytin peräsintä.
Yhteistyö ja luottamus oli yön taktiikka.
Puolen yön aikaan alkoi nousta sumu ja
nyt en puhu mistään pikku kiehkuroista vaan kunnon hernerokasta.
Onneksi olimme jo päässeet pois koski osuudelta hiukan
maltillisemmin virtaavaan veteen. Näkyvyys oli nollassa ja
törmättyämme kaksi kertaa suoraan rantaan ja kerran puun runkoon,
siirryimme mateluvauhtiin n. 2m rannasta. Vauhti luonnollisesti
putosi alle puoleen normista ja yön tunnit olivat todella pitkät.
Lisäksi meitä piti hereillä penkalta veteen loiskauttaneet
majavat. Ensimmäisestä pommista säikähdimme kunnolla ennen kuin
tajusimme mistä oli kyse.
Aamun valkenemista tervehdimme
riemuiten, vaihtamalla kuivaa kerrastoa päälle, jollain
hiekkasärkällä Viron puolisen rannan tuntumassa. Usvakin muuttui
aamuhämärissä ihan kauniiksi kiehkuroiksi eikä ollut enää
kauhistuttavaa. Linnut viihdyttivät meitä konsertillaan ihan koko
yön. Ensimmäisen pätkän piti olla 100km mutta lopulta se
osoittautui 110km mittaiseksi. Voi tuskaa kuinka pitkiltä
ylimääräiset kilsat tuntuivatkaan.
Aamulla saavuimme ensimmäiseen
pakolliseen huoltopysäykseen ja isäntä oli meitä vastaanottamassa
kiskoen purkin maihin. Autolla odotti äidin keittämä riisipuro. Oi
mitä taivaallista nannaa saada masu täyteen puuroa ja kuivaa
kerrastoa päälle. Tässä kohdin olimme sen verran minimi
aikataulua edellä että otimme tunnin tirsat. Tai siis minä otin.
Kati ei saanut unta. Kyllä pienet kauneusunet tekivät ihmeitä ja
vesille lähti kaksi hihkuvaa ja puolihysteeristä daamia.
Jokimaisemat jatkuivat samanlaisena
rytönä kuin mitä ne olivat olleet päivän valkenemisesta saakka.
Olimme sopineet huollon kanssa lounastauon jo parinkymmenen
kilomertin päähän. Saimme purkinkin parkkiin nätisti pienen
laguunin ja joen väliseen ojan pätkään. Voihan savupekonilla
höystetty hernekeitto! Että oli hyvää. Ja takaisin vesille.
Seuraavakin huoltopaikka sovittiin taas parinkymmenen kilsan päähän.
Sieltä nappasimme uudet otsalamput mukaan jo varuiksi, kun ei oikein
tiennyt mitä matka toisi tullessaan. Mukava virkistys oli 5
kilometrin mittainen virtapätkä, joka alkoi 135km paikkeilta.
Kilometrit 140-160 tuntuivat puuduttavan pitkiltä meloa vasten
aurinkoa ja ystävämme vastatuulen kiusatessa. Ihmettelimme
paikallisten, selkeästi suuruudenhullujen, majavien asumuksia.
Kuinka ihmeessä ne ovat saaneet hinattua kaikki valtavat puunrungot
jurakkoineen linnoituksiinsa.
Vihdoinkin saavuimme Valmieran
liepeille, jossa meitä odotti reissun loiskukkain virta. Kazun
slalomradan ohitus. Ehdin juuri sanoa Katille että himmaa vähän
niin katsotaan linja, kun hän jo meloi meidät virtaan mukaan. Se
siitä kameran päälle laitosta ja laskulinjan zoomaamisesta. Sekaan
vaan toivoen että purkki tottelee ohjausta edes vähän.
Slalomkeppien lähestyessä pikavauhtia Kati huuteli että mitä
niillä tehdään. Vastaus oli varoa etteivät kolahda otsaan. Niin
sitä porhallettiin alas kuohut koli-koli-koli ääniefektien
seuratessa menoa. Alas päästiin onneksi ilman uintia. Väsyneenä
olisi ollut ankeaa hinata purkkia maihin tyhjennykseen ja kalastaa
kaikki kuohuihin jääneet varusteet.
Seuraavan sillan alla meitä oli
kannustamassa oma huoltotiimimme. Mahtava piristys matkantekoon.
Hyväntuulisina jatkoimme matkaa kohti hämärtyvää iltaa.
Majavatkin aloittivat pommiloiskintansa. Tällä kertaa emme enää
pelästyneet...paljoa, vaikka yksi majava laski penkalta ja hyppäsi
pommilla veteen ihan kajakin vieressä. Pikkumajavakin esitteli
meille uintinäytöstä. Eri söpö otus. Matka jatkui ja
kakkosetappi lyheni kilometri kilometriltä.
Hämärän vaihtuessa pimeydeksi
pidimme ennakkoon sovitun huoltotauon Sietiniezisin
hiekkakivikallioiden luona. Isäntä viritti meille keulaan lisävalon
ja kuivapuvun alle lisäsin ohuen villakerraston paidan. Tauon
jälkeen yritimme meloa ihan täysillä sen mitä jaksoimme, sillä
mitä pidemmälle pääsisimme ennen sumun nousua sitä parempi. Ja
nousihan se kauhistus sitten ihan kunnolla. Aluksi vedenpintaan
ilmestyi hentoja pinnalla liikkuvia sumuläikkiä, jotka näyttivät
samalta kuin jäälle kertyneet ohuet lumikinokset. Otsalampun valon
värjätessä rannat valkoisiksi fiilis oli todella ”jouluinen”.
Hyvin nopeasti hennot huitulat kasvoivat palleroiksi, joiden yli
juuri ja juuri näki vielä jotain. Hetken kuluttua alkoi palleroiden
seasta myös nousemaan kunnon sumupatsaita, jotka sitten
levittäytyivät koko joen leveydelle. Ainoa missä oli näkyvyyttä
oli n.2m rannasta. Siellä sitä taas sitten hissuteltiin. Ja jotta
homma ei olisi liian helppoa sammui Katin otsalamppu, naps.
Keulavalonkin valmiustilan väri muuttui punaiseksi. Alkoi todella
jännittämään.
Joki teki 90 asteen mutkan ja laski
aaltoina sillan alle. Se oli aika pelottava paikka suorastaan.
Todella huono näkyvyys ja voimistuvan virran ääni. Huh. Kati, joka
ei koskaan pelkää mitään totesi että nyt on tosi kyseessä.
Onneksi selvisimme vain pelästyksellä. Pidimme kriisipalaverin ja
totesimme että matkaa pakolliseen huoltoon oli vain 10 km jäljellä
että yritämme sinne ja siellä sitten pysymme kunnes päivä
valkenee. Jos matka olisi ollut pidempi olisimme rantautuneet ja
pystyttäneet leirin. Voi kuinka helpottuneita olimmekaan kuin pieni
valon tuikku rannalta heilutti meille ja huusi että huolto on
siellä. Olihan kokemus. Rantauduimme ja kipusimme vankkuriin
riisumaan sumun kostuttamat kamat ja tankkaamaan äidin keittämää
riisipuuroa lisukkeineen. Totesimme että päivä valkeneen klo 4 eli
meillä on kaksi tuntia aikaa nukkua. Unta ei todellakaan tarvinnut
odotella.
Unenpöppöröisinä, semi hysteerisinä
ja vilusta väristen, ahtauduimme purkkiin ja isäntä työnsi meidät
vesille. Edessä oli viimeinen rypistys. Piirun päälle 90 km. Tässä
vaiheessa olimme jo päättäväisiä että maaliin melotaan
aikarajan (52h) sisällä. Mikä parasta virta voimistui ja meille
tarjoutui aitiopaikan näkymät hienoille hiekkakivijyrkänteille
joen molemmin puolin. Virtakin muuttui paikoin loiskukkaiksi
nivoiksi, joten purkki kulki todella mukavaa vauhtia. Kilometrit vähenivät
ja fiilis kasvoi samaa tahtia. Olihan kiva piristysruiske tasaiseen
lättyloiskintaan.
Siguldan tienoille olimme sopineet
lounastauon. Rantaan meloessamme huoltajamme huutelivat että olemme
etuajassa. Sen verran mukavasti Gaujan Kansallispuiston virtaukset
olivat meitä avittaneet. Päivä oli lämmennyt suorastaan kuumaksi,
joten villapaitojen ja goren vaihto melontapaitaan oli hyvä veto.
Äidin haarukoitava kanakeitto maistui taivaalliselta. Tauon jälkeen
kampesimme itsemme takaisin kajakkiin ja edessä oli viimeiset 55
kilometriä. Fiilis oli aivan mahtava. Fiilistä tosin hiukan
lannisti 260-280km:n välillä puhalteleva vastatuuli. Joen leveys
alkoi muistuttamaan jo järveä, joten virtauskaan ei tuonut
helpotusta etenemiseen. Sitkeästi sitä vaan lapattiin eteenpäin.
Arska paistoi ja oli kuuma. Pää oli pakko kastella ja käsiä
viilennellä jokivedessä. Viimeisen huollon olimme sopineet 10km
ennen maalia. Välipala maistui taas tolkuttoman hyvältä. Kati
kääntyi tauolla muslimiksi naamioiden itsellensä buffeista täysin
peittävän aurinkosuojan, kun tuuli ehti viemään hänen
lippiksensä Gaujan syvyyksiin.
Viimeisen mutkan takaa piirtyi
rautatiesilta, joka oli maalilinja. Sillan alituksen jälkeen vielä
meloimme lahden toiselle puolelle rantautumispaikkaan. Fiilis oli
sanoinkuvaamaton. Me teimme sen, 310km, 47h 20 min. Mahtavaa. Koko
kisapaikalla oleva porukka tuli ottamaan meidät vastaan maaliin.
Rantautuminen ei ihan ketterästi enää onnistunut mutta hällä
väliä. Kaksi kovin väsynyttä mutta onnellista melojaa. Kati
kiteytti hyvin koko kisan fiiliksen: Ihan helvetillistä mutta niin
extra mahtavan hienoa. Kiitos kamulle loistavasta kisaseurasta. En
osaa kuvitella ketään muuta, jonka kanssa olisin kisaa melonut <3
Nyt on viikko kulunut kisasta ja käsien
hankaumat alkaa olemaan parantuneet. Lihakset tuntuvat palautuneen
mutta väsymys on vielä melkoinen. Palautumista on hyvä jatkaa
mukavien kisamuistojen kera.
Kuvat : mediavastaava, Kati Laine
Kisavideomme löytyy https://www.youtube.com/watch?v=kUic4_Gv7SY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti