Synkkä Syysunelma 2017

Istun koneen ääressä pehmeällä tyynyllä, typerä virne kasvoillani, vaikka ahteri on ihan atomeina pyöräilyn jälkeen. Mutta kyllä meillä oli aivan mahtava Synkkis seikkailu neidin kanssa.

Kaikkihan alkoi tästä: ”Äiti, mä haluan uimaan. Sinne synkkikselle siis.” Siitä se mopo sitten karkasi. Laitettin ilmoittautuminen sisään ja niin alkoi Rajamäjen Rinsessan ja Korven Keijun matka kohti Synkkää Syysunelmaa sarjana 100km fillarilla. Karttasulkeiset oli hauskaa puuhaa salapoliisin hommineen. Vertailtiin karttapohjia ja ilmakuvia keskenään ja lopulta meillä oli kasassa iso kasa karttoja. Toiset kartat fillarin telineisiin ja rasteille lähestymiskartat sitten repun taskuun. Mietittiin varusteita, eväitä ja komenneltiin isäntää hoitamaan ja huoltamaan teknisemmät hommat. Reitinvalintoja pohdittiin viime metreille saakka. Reitinvalintoja yritettiin miettiä hyväkulkuisuuden kannalta, koska tiedossa oli melkoisia kukkuloita höystettynä A-luokan päijäthämäläisellä metsällä.

Niinpä koitti sitten kisapäivä ja viime hetken pakkailuja oli niin paljon vielä tekemättä että päiväunetkin jäivät ottamatta. Samoilla silmillä siis painettaisiin pitkälle lauantaihin saakka, jos hyvin menisi. Kisapaikalla ehdittin turisemaan kavereiden kanssa ja syömään vielä iltapala ennen lähtöä.  

Lähtökello kilkatti 21.00  ja matkaan säntäsi niin jalkasarjalaiset kuin fillaristitkin. Hyvin nopeasti pimeys ja usva nielaisi porukan ja saimme polkea ihan yksinämme pimeässä. Aluksi oli tosi hankalaa yrittää sisäistää mittakaavaa usvan ja pimeyden keskellä. Teimme yhden varmistus pysähdyksen ja jatkoimme sitten sujuvasti matkaamme. Pyörät jätimme tien varteen mäen juurelle. Iia toimi suunnistajana. Hän tarkisti suunnan kompassista lähti marssimaan sopivaa uraa pitkin ojan päähän ja  ura jatkuikin suon laitaan. Sitten hilpaisimme suon yli suoraan rastille naps. Löimme yläfemmat ja repäisimme kirjasta sivut 94 ja 96. Palasimme samaa reittiä fillareille.

Kakkoselle teimme reippaan kierron alakautta rastille. Kylläpä hyvä tie renkaiden alla tuntui mukavalle. Pikkuhiljaa saimme mittakaavasta kiinni ja huutelimme toisillemme vauhdissa havaitsemiamme kohteita. Näin me pysyimme molemmat kartalla. Jätimme fillarit polun risteykseen ja lähdimme polkua pitkin lampsimaan. Yhtäkkiä suunnistajani alkoi epäröimään ja hänen mielestään olimme liian isolla polulla. Minullahan ei tietty ollut kompassia mukana, joten en juuri pimeydessä osannut sanoa suunnista yhtikäs mitään. No niinpä neitokainen sitten otti oman reitinvalinnan pöpelikön ja supan kautta. Kuka sitä nyt leveää polkua pitkin olisi halunnut marssia. Pöpelikössä ei minulla mennyt edes herne nenään vaan tikku. Hitsin pimpulat että tuntui ikävältä tikkupunkteeraus sieraimessa. Löysimme polun kuitenkin tovin rymistelyn jälkeen ja sieltä hilpaisimme rastisillalle repäisemään sivut irti kirjasta. Paluun fillareille teimme kuitenkin sitä isoa tylsää polkua pitkin...

Kolmosväli olikin sitten selkeää pässin lihaa. Paluu isolle tielle. Sujuttelua asfalttilla ja kääntö vasuriin hiekkatielle. Fillarit parkkiin pellon laitaan ja suuta rastille naps. Neitokainen kyseli ihmeissään että mitä noi valot pörrää tuolla oikealla. Pummaavat urakalla, vastaukseni herätti neitokaisessa hilpeyttä. Sillä hänen mielestään rasti nyt oli niin selkeä että kuka ihmeessä sitä nyt voisi pummata... Jaaaa....Mitähän me teimme kakkosrastille mennessä? Se kyllä jäikin meidän ainoaksi pummiksi.

Nelosen suuntaan olikin sitten jo ruuhkaa tiellä. Pyörät parkkiin varmaan paikkaan tien mutkaan ja suunta rastille. Hupsista mikä oja tuli vastaan. Neiti ilmoitti että hän hyppää yli. Melkeinhän se onnistuikin. Komean molskahduksen jälkeen neiti kömpi vastarannalle hienossa mutakuorrutuksessa. Totesi vaan että onneksi uimaan päästään seuraavksi. Minä etsin sen pelastavan koivun pohjoisempana ylitystä varten ja säilyin kuivana.

Mutainen ja märkä neiti polki hampaat kalisten kohti uimarastia ja se löytyikin sieltä tien päästä ihan niin kuin pitikin. Riisuimme vaatteet läjään ja suuntasimme laiturille. Minä molsakutin ensin. Tsiisus että oli kylmää. Ja neiti perässä. Sen jälkeen kuivaa merinovillakerrastoa päälle ja gorea päälle <3 Makkarat maistuivat kyllä niiiin hyviltä.

Uimarastin jälkeen yritimme pitää reipasta vauhtia yllä, jotta saisimme itsemme lämpimiksi. Pumppaamorastin nappasimme melkein lennosta ja jatkoimme kohti Kiiluankukkulaa. Rastille puhistessa alkoi lämmöt palaamaan varpaisiinkin. Olipa mäki. Jätimme kuitenkin geokätkön hakematta...

Valosen hunajatilalla meitä odotti ihana yllätys. Taivaallisen nektariinin makuista hunajaista urheilujuomaa. Harmittaa etten ottanut kuvaa reseptistä, sillä juoma antoi mukavasti potkua seuraaville väleille. Ja sisävessa <3 voi autuutta.

Matka ysille oli ikävää hivuttavaa ylämäkeä. Muistetaan kääntyä vaan oikealle vasuriristeyksen jälkeen. Sitten mukavaa kärrypolkua pomputellen kohti mutkaa, josta jalkaisin ojan reunaa rastille. Ja sivut talteen ja matka jatkukoon.

Kymppiä sitten odottelimmekin jo jännityksellä kun rastina oli saari. Asfalttitie ja alamäki ennen rastia antoi tunteen huumaavan kovasta vauhdista. Fillarit taas parkkiin ja puskaan kohti rantaa. Tulimme tarkoituksella hiukan rastin eteläpuolelle niin ei tarvinut alkaa arpomaan kummassa suunnassa rasti on. No siellähän se heijastin mukavasti kiilui isolla kivenlohkareella keskellä jokea. Neitokainenhan sen sieltä sitten kahlasi.

Neidin mielstä hauskan kahlauksen päätteeksi sujautimme takaisin asfalttitielle ja sitä pitkin keveästi rullaillen kohti tanssilavan kulmaa. Fillarit parkkiin ja ylös mäkeen kohti rastia. Rastille osuimme taas ihan suoraan.  Palasimme takaisin pyörille ja pidimme aamun kello 4.30 kaakao ja voileipä tauon. Kylläpä ne maistuivatkin hyviltä untuvatakkiin kääriytyneinä. Tauon aikana meidät ohittikin Bastvik Express & Co.

Tiirismaalle valitsimme kierron asfalttin kautta. Tasamaata oli mukava huristella ja neiti pohti että voisikohan tähän nukahtaa. Tasaiseen hurinaan.Onneksi könyäminen kohti ex-laskettelurinteen valvontakoppia karisti unet kyllä tehokkaasti. Rastin sijainti oli helppo, sillä täällä sitä on kamujen kanssa tullut sauvottua muutaman kerran. Bastvik Expressin porukan morjestimme juuri rastille tullessamme.

Pitkän puuskutuksen päätteeksi palasimme rinteen puoliväliin ja hyppäsimme satulaan. Alkoi aivan mielettömän hieno pätkä rinteessä kiemurtelevaa kapeaa hiihtolatupohjaa. Vauhti tuntui suorastaan valon nopeudelta kun poljimme kapeaa polkua pitkin sumuisessa pimeydessä. Olipas hienoa. Neidin mielestä kisan paras väli. Rastille jalkautuessamme tapasimme taas Bastvikin porukan ja he antoivatkin meille selkeät koordinaatit kuinka lähestyä rastia.

Keskussairaalan rastille teimme sitten kierron tasaisen kautta ja säästyimme yhdeltä tunkkaamiselta.

 Hupsista keikkaa. Äippä joutui ottamaan vastuuta suunnistuksesta, kun neitokainen osoitti melkoisia väsymyksen merkkejä. No porhalsimme ulkoilureittiä pitkin alas ja ylös kohti Isoa hyppyrimäkeä. Hyppyrimäen juurella neitokainen lausahti kuolemattoman:" Mä en siis yksinkertaisesti kestä sitä et jos mä keskeyttäisin vain sen takia et mä en jaksa."

Mutta taas jaksettiin. Mukavaa alamäkireittiä alas Lahden keskustaan. Pidimme pitkän tauon Kivimaan ABC:llä. Sinne tullessamme törmäsimme aamupalan juuri tankanneisiin Kustavin Saunaseuran väkeen ja Petoteamiin. Mekin tankkasimme urakalla. Ja mikä yllätys olikaan kun isäntä ja mummi kurvasivat meitä kannustamaan tauolle. Apsilta matka jatkuikin taas kevyemmin polkien kohti pesäkallion kirjaa. Ja taas treffasimme Bastvikin poppoon, jotka kertoivat nauttineensa aamupalaa ja pienet torkut Sokoksella.

Jos kiipeäminen Pesäkalliolle oli tuskaista niin alamäki sai taas hymyn huulille. Tosin se hymy karisi kyllä tehokkaasti Lepistönmäen tunkkaus pätkällä. Iiihhanaa vetistä ja kepikkoista metsäkoneuraa. Onneksi lopulta pääsimme tielle ja  poljimme rastin pohjoispuolelle parkkiin ja suuntasimme kohti rastia vain törmätäksemme taas Bastvikin porukkaan. Kylläpä nuo mukavat tapaamiset piristivät mieltä kummasti pitkän kisan aikana. Rasti löytyi kivien välistä keskeltä ihanaa heinikkoa. Paluu pyörille sujuikin sitten nopsemmin kun löysimme uran.

Ja nyt kaikki seikkailuhaluiset korvat ja näkimet töttörölle. Tätä reitinvalintaa suosittelemme ehdottomasti kaikille masokisteille fillaristeille. Neitokainen totesi pöpelikössä fillaria tunkaten ettei enää koskaan lähde näille äidin "hyville" oikopoluille. Kuitenkin kun tiellä kysyin ennen rastia että seikkaillaanko vielä kosken yli vai kierretäänkö. Mennään kosken yli. Ja niin me mentiin. Ei mitenkään viisasta touhua mut mitäs siitä.

Koskiseikkaulun päätteeksi olikin taas ihanaa ajella ihan tietä pitkin kohti Paimelanvuorta, josta aukesi mielettömän hienot maisemat.

Kunnanrajalle ja takaisin...tuntui matkaa tehdessä loputtomalle ja neiti järjestikin ylimääräistä toimintaa paluumatkalla isolle tielle. Joen ylittävällä sillalla neitokainen kaatui ja pyörä jäi sillalle ja neitokainen lensi kaaressa jokeen komealla loiskahduksella. Sain hädintuskin väistettyä  neidin pyörän ja sitten olinkin jo onkimassa neitiä ylös vedestä. Ensin neiti kysyi että mitä tapahtui ja sen jälkeen hän kiljaisi apua. No kikattava neiti saatiin kuitenkin ongittua joesta ylös. Pysähdyimme tien päähän vaihtamaan viimeiset kuivat vaatteet. Onneksi mun repusta löytyi ennen uintia käytetty suht kuiva villakerrasto, kuiva gore kuoripuku, pari buffia, säärystimet ja kuivat hanskat. Ja taas elämä hymyili. Onneksi uimahypystä jokeen selvittiin yhdellä mustelmalla.

Nyt alkoi vihdoin tuntumaan että kyllä me klaarataan maaliin saakka, vaikka ison tien varsi oli tylsää paahtamista. Rastikin löytyi sieltä vesitornin kulmalta. Vaikka oli jo hiukan hankalaa miettiää mikä on koillinen ja mikä kaakko...

Vesitornilta olikin juhlavaa lasketella alas enkelille repäisemään kirjasta sivut talteen.

Oih ja voih miten pitkältä tuntuikaan tunkkaus harjun päälle. Kun vihdoin päästiin ylös löimme yläfemmat ihan vaan siitä ilosta että se oli VIIMEINEN iso nousu. Tosin tuntui että pehmeä kuntopolku halusi imaista meidän renkaat syövereihinsä kun oli niiiin pehmeää. Rasti kuitenkin haettiin laavun näköalatasanteelta ja matka jatkui kohti viimeitä rastia.

Ketjun päästä löytyivät viimeiset sivumme ja pääsimme laskettelemaan alas harjulta ja asfalttitietä sitten kohti maalia. Viimeisellä tiepätkällä neitokaisen fiilikset vaihtelivat itkusta hurmioon ja kaikkea siltä väliltä. Viimeisillä sadoille metreille kuului upeat kannustukset."Äiti kannustaako ne minua" No kyllä ja ihan aiheesta. 21h 12min ja  141km seikkailua takana. Mun supermimmini <3

Kotimatkalla pysähdyimme vielä serkkujen synttärikakulle mutta sen jälkeen katkesi kyllä filmi molemmilta seikkailijoilta totaalisesti. Isäntä nautti hiljaisesta kotimatkasta.

PS: Neitokainen lupasi lähteä toistekin  äipän kanssa seikkailemaan