Harmikseni huomasin että
Vohandumaraton- melonta ja EM-Rogaining Italiassa osuvat samalle
viikonlopulle. Oli heti selvää että Vohandu jäisi väliin tällä
kertaa. Harmitusta lieventämään bongasin viikkoa aikaisemmin
järjestettävän Türi-Tori Kiirlaskumine tapahtuman. Matkoina olisi
tarjolla 78km ja 47km. Mieli teki kovasti matkaan. Heitin ajatuksen
keväisestä melontareissusta seikkailukamulleni Anulle, joka hetken
miettimisen jälkeen oli innolla mukana ajatuksessa. Niinpä
aloitimme suunnittelun ilmoittautumalla mukaan kisaan lyhyemmälle
matkalle. Aikataulutus ja kaluston säätö muodostuikin melkoiseksi.
Onneksi saimme kuljetusavun Jaakko Mäkikylältä. Hänen kyydissään
vuokrakaksikkomme kulki turvallisesti kisapaikalle.
Teimme treffit Jaakon kanssa
kisapaikalle pidemmän sarjan lähtöön. Siellä saattelimme matkaan
ensimmäiset kisaajat ja selvitimme samalla mysteeristen lähtöaikojen
merkityksen. Ajelimme peräkanaa meidän starttipaikalle Kurgjaan.
Kävimme katsomassa lähtöpaikan ja aloitimme purkkien purkamisen
auton katolta. Voi että kuinka kevyt ja siro oli Jaakon
soolokanootti nostaa alas katolta. Toisin kuin meidän mammutti
starduomme. Varustin risteilijämme pumpulla, köydellä, sienellä,
heittoköydellä ja retkipatjan palaset sujautin istuimille
pyrstöjämme lämmittämään. Sillä aikaa Anu opiskeli
reittikarttaa ja teippasi sen tiukasti kansiköysistön alle kiinni.
Sitten alkoi pukeminen. Arvottiin kuinka paljon vaatetta tarvitsemme
kuivapuvun alle, kun keli oli jotakuinkin nollan tuntumassa. Sitten
olikin jo aika kiskoa vetoketjut kiinni ja painaa kypärät
kupoleiden suojaksi ja hinata aluksemme rantatöyräälle muiden
joukkoon.
Aukkopeittojen venytystä ennen starttia |
Hiukan ennen lähtöaikaamme, meidät
huudeltiin lähtöauton luokse odottamaan starttia. Kellon piipatessa
10.16 kipitimme rantaan ja työnsimme mammuttilaivamme vesille ja
vedimme aukkopeitot paikoilleen. Sitten loiskis ja virtaan kieli
keskellä suuta. Puolen kilometrin jälkeen huokasimme helpotuksesta, sillä purkkimme kulki suhteellisen suoraan, jos istuimme paino
oikealla kankulla. Jotain meiltä kuitenkin unohtui matkasta,
nimittäin kello. No se kertookin jo paljon siitä että kisaamaan
tultiin rennolla fiiliksellä ja ainoa mikä merkitsi on oma
suoritus ja maaliin pääsy. Heti alusta saimme tutun melontarytmimme
kiinni ja loiskimme maisemia ihaillen ja pulisten. Alun matkantekoa
piristi myös kummasti se että saimme tasaiseen tahtiin edellä
startanneita paattikuntia kiinni. Joella vallitsi mukava henki ja
kaikki ohittajat ja ohitettavat tervehtivät iloisesti ja turisivat
muutenkin mukavia.
Jonkin matkaa loiskittuamme näimme
sillan ja totesimme että onpas matka taittunut joutuisasti, sillä
edessä odotti nyt Suurjoen myllypato ja sen kuohut. 13 km oli jo
melottu. Ohjeessa sanottiin että keep left ja niin me teimme. Joki
oli laskettavissa vasemman reunan luukusta, sillä kaksi oikean
puolista kaistaa olivat padotut. Katsoimme laskulinjan vauhdissa ja
lähdimme matkaan. Iso ja kömpelö alus ei kuitenkaan kääntynyt
virrassa niin tiukkaa mutkaa ja huusin että pakki päälle. Ja niin
pakitimme akanvirtaan ja vältyimme samalla joutumasta vanhan myllyn
alle. Teimme uuden yrityksen täydellä vauhdilla ja pääsimmekin
virtaan kylki muuria hipoen. Huokasimme helpotuksesta kunnes näimme
että edessä on erään herran yksikkö poikittain virrassa.
Ohjasimme kilpakumppanin aluksen ja ison
puunrungon välisestä raosta
mammuttilaivamme ohitse. Hiukan kylki pussasi tukin kylkeä ja ehdin
ajatella että kohta uidaaan mutta onneksi selvisimme. Mutta kyllä
syke hakkasi hetken melkoisen korkealla.Toisella yrityksellä osuttiin virtaan |
Matka eteni joutuisasti ja vastaan tuli
tusinan verran koskia ja virtapaikkoja. Niistä selvisimme kuitenkin
hyvin. Anu nuotitti laskulinjaa ja minä ohjasin takana melko lailla
sokkona. Luottamus oli päivän sana. Olen sen verran lyhyempi että
päivän näkymät eteen olivat melkolailla Anun vaalea letti ja
kypärä. Keli vaihteli joella koko matkan tasaisesti. Saimme
auringon säteitä, lumihiutaleita ja vastatuulta sopivin väliajoin.
Puolivälin tienoilla Anu kaivoi puhelimen esiin ja katsoi kelloa.
Hämmästelimme omaa reipasta vauhtiamme. Seitsemän kilometriä
ennen maalia bongasimme hauskan liikennemerkin rantavedessä. 110
km:n rajoitus melojille seuraaviksi 7 km:ksi. Joki leveni koko ajan
ja samalla se muuttui tylsemmäksi meloa. Lopussa tuntui että
loiskimme järvellä. Sen verran oli leveätä baanaa. Hihkuimme
innosta kun Torin kirkontorni piirtyi taivasta vasten. Loppu 800m
tuntui kyllä pitkältä ja juuri ennen maalia oli vielä pieni
virtapaikka laskettavana. Meidän loppuajaksi kisakello näytti 5h
21min ja joitain sekunteja. Mahtavaa. Maalitoimitsija kertoi että
olimme maalissa naisten kaksikkokajakkien ykkösiä. Oho ja vau!
Asetuimme poseeraamaan maalissa maalivaatteen eteen ja sen jälkeen
kiskoimme vielä mammuttialuksemme ylös odottamaan kuljetusta.
Suihkussa huomasimme että meiltä jäi
autolle lähtöpaikalle erinäisiä varusteita. Saimme kuitenkin
kursittua kasaan molemmille säädylliset asut. Palkintojen jakoon
jouduimme kyllä kiiruhtamaan tukat takussa mutta aurinkoiset hymyt
toivottavasti kompensoivat takkutukat. Ruokailun jälkeen alkoikin jo
olla hiukan kiire paluukyydille. Jouduin ihan painokkaasti
keskustelemaan järjestäjäherran kanssa aikatauluista ja siitä
että laiva Tallinnassa ei todellakaan odottele. Niinpä paluukyyti
autolle järjestyikin sitten melko nopeasti. Ehdimme Tallinnaan
ajoissa ja pudotin Anun kyydistä majapaikkaan ja jatkoin satamaan.
Laivalla ramaisi melkoisesti ja sovin mainiosti punoittavan nenäni
ja takkutukkani kanssa muuhun kotimaahan palaavaan kansaan.
Yhteistyötä + luottamusta +
kannustusta + positiivisuutta + huumoria = niistä on ihan parhaat
hyvän mielen harrastukset tehty. Kiitos Anu! Kohta jatketaan kohti
uusia seikkailuja.
YHTEISTYÖLLÄ <3 |
Oli hauska puuhata yhdessä. Ootte kovia melojia.
VastaaPoista