Mistäpä tämän nyt sitten alkaisi.
No siitä että Micke yllytti mieheni vaihtamaan 55km:n lenkin
134km:iin. Yllytyshullu isäntä otti haasteen vastaan ja eikun
viestiä kisapoppoolle sarjan vaihdosta. Kevään reenit on isännällä
sujuneet ihan ok, päätellen siitä loputtomasta sulotuoksuisten
juoksuvermeiden määrästä mitä pyykkikorista on löytynyt
päivästä toiseen. Ja suht terveenäkin on pysynyt, ikämiehen
perus pikkukremppojahan ei lasketa. Selvää oli että reissuun
tarvitaan myös huoltaja/autonkuljettaja, sillä autoilu kisan
jälkeen on jotakuinkin riskaabelia ja henkilökohtainen avustajakaan
ei ole hassumpi juttu. Joten matkaan lähdimme isäntä ja minä,
ihan kahdestaan, kun neitokainenkin onnistuttiin ulkoistamaan
partioleirille.
Lähdimme ajelemaan etelästä
keskiviikon vaihtuessa torstaiksi. Ihanan autiota oli tien päällä.
Perille Ylläkselle saavuimme muutaman geokätkön kautta torstaina
puoliltapäivin. Majoituimme, LodgeN67:ssa, joka on aivan fantastinen
paikka. Päiväunien jälkeen treffattiin kamu, saunottiin ja
syötiin. Ja vedettiin hyvät yöunet.
Perjantai alkoi Lodgen maittavalla
aamupalalla takkatulen ääressä. Kisatoimiston avauduttua
suuntasimme sinne. Loistava juttu että pakolliset varusteet
tarkistetaan! Ne kun ovat aika kevyt taakka kantaa, mutta kullan
arvoisia, jos jotain ikävää sattuu matkan varrella.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että,jos ei jaksa kantaa
pakollisia varusteita omaksi turvaksi, voi kernaasti pysyä tasamaan
katutallauskisoissa. Ugh!
Iltapäivä meni levätessä ja
syödessä. Päiväunilta meidät herätti kohtalainen kaatosade.
Esteri pani parastaan. Kävimme vielä läpi huoltopaikat ja
kannustuspaikat. Ja sovimme ettei isäntä hermostu, vaikkei minua
näkyisikään. Sillä voihan sitä sattua vaikka mitä kun nainen
autoilee. Lähtöä odotellessa isäntä oli rauhallinen oma ittensä.
Huoltajaa sen sijaan jänskätti ihan simona...
Kannustettuani iloisen oloisen
kisaajaletkan kohti Yllästunturia, kipaisin autolle (tai no
vauhdikkaasta liikkumisesta ei voi puhua, koska jalat olivat vielä
palautumisasteella viikkoa aikasemmin kisatuista SM-Rogaining 24h
kisoista. Lenkkaritkin mahtuivat jalkaan ekaa kertaa sitten kisan...)
ja kurvailin maisematietä Kellokkaan huoltoon. Taktinen aikanen
poistuminen lähdöstä takasi, sen että auto mahtui parkkiin
kellokkaan pihaan. Kellokaan huollossa pitivät Hölkkä Mäyrät
tunnelmaa yllä loistavalla biletyksellään ja kannustuksellaan.
Kellot kilkattivat niin 30 kisaajille kuin 134 kärjelle. Oma
kisaajani oli aloittanut hyvää rauhallista tahtia ja saapuikin
huoltoon nakaten ohuen ylimääräisen tuulitakin pois matkasta.
Ota koppi, jos saat... |
Kutkuttava riippusilta |
Autolla lisäsin varustukseen
villakalsarit ohuiden tuulihousujen alle ja kaivoin untuvatakin
esiin. Sitten pallukkaseuranta kehiin ja ruisleipä nassuun. Maistui.
Tankkauksen jälkeen ajelu Peurakaltion huoltoon 30km:n hoodeille.
Tien varteen kokoontui pieni kannustusjoukko, lähinnä kisaajien
huoltajia, odottamaan kisaajien tuloa. Kärkimies paineli
käsittämättömän kovaa vauhtia omassa ylhäisessä
yksinäisyydessään, kisakellojen kannustaessa menoa. Oma kisaajani
saapui huoltoon hyvältä näyttävällä askeleella. Kun tuota
askellusta on melkein 30v. Katsellut niin kyllä sen jo melko hyvin
tuntee. Huoltokassia ei tarvittu vaan herra nautti evästä ”pimeen
viinan ja pikkusuolasen parissa”. Kerroin isännälle hänelle
tulleet kannustusviestit ja herra jatkoi matkaa naureskellen kohti
seuraavaa huoltoa.
Kunnon huoltopiste |
Huoltoauto käänsi keulan kohti
Pahtavuoman huoltopistettä 40km:n kohdille. Valitsin taktisesti
pidemmän tiekierron isoimpien mahdollisten teiden kautta, sillä
melkoisen vetinen keli ei välttämättä ole hellinyt kapeita
hiekkateitä mitenkään hellällä kädellä. Taktikointi oli oikea
, sillä loppumatka huoltopisteelle oli kunnon
vesilätäkkö/kuoppa ryömintä pujoittelua koko kapean ajotien
leveydeltä. Kiittelin kovasti kulkupelin normaalia reilumpaa
maavaraa. Ehdin kuitenkin paikalle hyvissä ajoin turisemaan
huoltopisteen hoitajien ja muiden huoltajien kanssa. Juuri ennen
huoltoa oli seurannassa ikävä katvealue, josta pallukat
pompsahtivat takaisin reitille ihan miten sattuu, joten huollossa
oltiinkin hiukan varpaisillamme. Kärki tuli ja meni taas kellojen
kilkattaessa ja kannustushuutojen seuratessa hyväntuulista
kärkimiestä. Omakin kisaajani saapui hyvävoimaisena huoltoon ja
nautti pöydän runsaista antimista. Kerroin saamani viestiterveiset,
jotka olivat jotakuinkin näin: Kitistä saa sitten maalissa, nyt
reipasta tekemistä. Kerroin myös että piiskan teko alkaa näillä
näppäimillä. Vaihtoehtoja on kaksi: koivuvihta tai sitten isompaan
kitinään kuusen oksa... Sinne isäntä jatkoi matkaa hymistellen.
Pahtavuoman huolto kylpee ilta-auringossa |
Vuontisjärven tien ylitys 65-70km hoodeilla oli pelkkä kannustuspaikka tien ylityksessä. Siellä oli aikaa syventyä historiallisen seikkailukirjan sankarittaren huoliin ja iloihin... ja välillä silmäillä seurantaa ja nousta autosta kannustamaan harvakseltaan tien ylittäviä kisaajia. Keli oli ankean sumuisen harmaa ja peitti maiseman kuin painava verho. Juuri ennen tietä, herran pallukka hidastui alamäessä melko reippaasti. Niinpä tiesinkin odottaa ongelmia herran saapuessa tien ylitykseen. Kalpea naama oli poissa mutta tuskan irvistys oli melkoinen. Oikea reisi oli melkoisen huonossa kunnossa ja juokseminen alamäkeen ei onnistunut. Isäntä oli sitä mieltä että miettii, josko jatkaa Pallakselta eteenpäin ollenkaan. Huikkasin perään että otat nyt vielä kipulääkettä ja lopetat "ruikutuksen" ei se ole helppoa muillakaan. Huh että oli julmaa...
Tie maaliin oli PITKÄ. Kävelin isäntää vastaan ja hänen kanssaan maaliin. Kysyi vain että kehtaanko kävelijän rinnalla tulla maaliin. No totta ihmeessä kehtaan! Ja niin me yhdessä tallustimme punaista mattoa pitkin maaliviivan yli. Mahtavaa.
Kyllä NUTS poppoo on tehnyt valtavan urakan taas kerran. Yöllä kisan kuluessa pääsi seuraamaan kuinka huollettiin niin kisaajia kuin ajanottokalustoakin. Homma toimi jouhevasti, vaikka välimatkat olivatkin armottoman pitkät. Itsekin kisoja järkänneenä osaa arvostaa hyvin tehtyjä ja toteutettuja kisoja. Kymppiplussa ja papukaijamerkki.
Kotimatka hotellille ajeltiin samaa reittiä Vuontisjärventien kautta ihan sen vuoksi että sain näytettyä isännälle upeat jäkäläkangasmaastot. Oh hoh, onpahan hienoja! Onkohan näistä suunnistuskarttoja olemassa????... ja saman tien tämän jälkeen herra simahti. Hotellilla meno oli melkoisen kankeaa ja mietinkin että ankkakävelykerhon kunniajäsenyys on kyllä nyt tarjolla. Uni maistui kyllä ihan kellon ympäri niin kisaajalle kuin huoltajallekin. Sunnuntaina alkoikin sitten huoltajan ultra: ajomatka kotio, kun nyt ensin saatiin isäntä viikattua takapenkille elpymään. Kotimatkalla ehdittiin puimaan lisää kisaa ja reisiongelmaa ja sen mahdollisia syitä. Taasen opittiin lisää tällä reissulla. Ja vaikkei se ihan suunnitelmien mukaan mennytkään niin ei se lopputulos nyt ihan kehno ollut. Iso kiitos ystäville kannustuksesta, varsinkin Sarille ja Mickelle <3
Jotenkin osuva kyltti osui matkalla silmiiin ;) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti