Valtijoki- Poroeno- Lätäseno, Käsivarren poikki meloen 06/2023

 Vuosi 2023 on ollut minulle mitä upein vuosi vesillä, melan varressa. Ja eihän se vielä täysin ole ohitse, mutta vauhti on hiukan hiipunut kelien muuttuessa arktisempaan suuntaan. Pitkään haaveiltu retki käsivarren erämaan poikki toteutui heti juhannuksen jälkeen. 

Retkestä haaveilu alkoi osaltani jo melkein vuotta aiemmin, kun tutustuin reittiin retkikartan avulla.  Haaveiltuani retkestä ääneen sain asiasta innostumaan myös ystäväni Tiinan.  Mietimme tarkkaan riittävätkö rahkeemme vaativaan koskiretkeen ja tulimme siihen tulokseen että kyllä. Siitä alkoi sitten todellinen valmistautuminen. Muistiinpanoihin kirjautui niin autiotuvat, putoukset ja kosket jne. Saimme myös Polar-lennon tekemät koskinuotit tukemaan omia tutkimuksiamme. Tutustuimme myös tarkkaan aiemmin reitiltä tehtyihin YouTube videoihin. Mietittiin aikataulut, toiminta hätätilanteissa, varusteet, ruoka ja varattiin lennot Kilpisjärveltä Somasjärvelle. Talvella saimme vielä rekrytoitua retkellemme mainota seuraa Erjasta ja Antista. 

Kevätkesä kuluikin sitten varusteita kasatessa ja ruokia kuivatessa, hätäensiapua kerratessa ja peruskoskimelontataitoja treenatessa. Kaksikolla laskiessa sujuva yhteistyö etu-ja takamelojan välillä on avainasemassa.  Matkaan lähdettäisiin minun packraftkaksikolla, (MRS Barracuda) eli tuttavallisemmin Pullervolla. Pullervoa valmisteltiin myös reissuun. Penkit poistettiin, koska meloisimme istuen reppujemme päällä. Keulaan, perään ja keskelle alusta kiinnitettiin apukahvat, jotka osoittautuivat kullanarvoisiksi vesille mentäessä, purkkia tyhjentäessä ja maihin noustessa. Takakannelle kiinnitettiin myös päivälaukku, jossa olivat keitin, kaasu ja päivän ruoat ja muu naposteltava.

Meidän retkikunta: Tiina, Virva, Erja ja Antti

Matkaan lähdettiin Kilpisjärven "lentoasemalta" Helifliten kyydissä. Ensimmäinen helikopterikyyti oli hieno kokemus. Oli huisia päästä ihailemaan koko Valtijoki ilmasta käsin, kun lentäjä lennätti meitä kohti Somasjärveä. Perillä Somasjärvellä oli epätodellisen upea fiilis ja hihkuin riemusta. Mun haave toteutuu just nyt!

Valtijokea

Valtijoki on kapea pikkujoki mutkitellen avotuntureiden kainaloissa. Aivan henkeäsapaavan kaunista, vaikka taivas pilvessä olikin. Valtijoesta en löytänyt etukäteen mitään nuotteja koskista tai putouksista. Oli mentävä omien kartta- ja ilmakuvatutkimusten perusteella ja kuullosteltava hyvissä ajoin maihinnousupaikkoja ennen esikatseltavia/kannettavia paikkoja. Vesi oli jo laskussa ja laskulinjat valittiin sieltä missä eniten vettä virtasi.

Maailmanhuipun eteläpuolen maisemia.

Ensimmäisenä päivänä meloimme koko Valtijoen. Ihania koskia. Upeita putouksia, joiden ohi kannettiin raftit. Tykkäsin ihan kympillä. Näin jälkiviisaana olisi kannattanut jäädä öitsemään Valtijoen loppupäähän ja laskea kosket aamusta uudelleen. Sen sijaan meloimme Porojärven autiotuvalle yöksi. Tupa oli tyhjillään, joten majoituimme sinne yöksi. Aamupalamaisemat Porojärven yli tuntureille olivat silmiä hivelevät. Yön aikana tuvan pihalle oli ilmestynyt teltta ja pari lajitoveria. Siinä kuulumiset vaihdettuamme, loiskautimme raftit vesille ja suuntasimme kohti Poroenoa ja isompia vesiä.

Rennosti lounastauolla.

Poroenon ensimmäset virtapaikat ja kosket olivat mukavia ja virittivät taas hyvään laskutuntumaan. Lounaalle pysähdyttiin Poroharjulle ja ihasteltiin maisemia maista käsin. Ihanaa kun ei kiirettä ollut minnekään. Ei ihmisiä, ei ruuhkaa, vain luonto ja joen kohina. Matka jatkui joutuisasti, koska virtaus oli reipasta. Ensimmäinen kunnon koski, Runkkakoski, scoutattiin maitse. Laskulinja löytyi vasemmalta puolelta. Ai että oli kivaa kyytiä. Koskissa kommunikointimme oli yksinkertaista mutta tehokasta:  vasen, oikea ja suorista. Kosken kohina oli sen verran voimakasta että kaikki puhe piti huutaa, jotta toinen kuuli yhtään mitään.

    

Kohti Pirunporttia.

                            

Mielestäni reissun upeimmat kosket sijoittuivat Ruunuvuopion ja Pirunportin välille. Verkkokalvoille on tallentunut ikuisesti; kirkas aurinko, pilvetön sininen taivas ja valkoisena silmien kantamattomiin pärskyvä koski. Pisimmät kosket jatkuivat minuutti tolkulla. Ai että, mitä ihanuutta. Pisimmissä koskissa jouduimme hakemaan akanvirrat tyhjentääksemme piri pintaan täynnä olevat raftit. Samalla scouttasimme laskulinjoja alaspäin. Päästäksemme hyvälle ja turvalliselle laskulinjalle piti muutamaan otteeseen lossata ensin virran yli, jotta pääsi välttämään hontot, joihin ei todellakaan halunnut joutua. Toisen yön vietimme vähän ennen Tenomuotkaa, joen töyräällä.

Pirunportin vasen uoma.

Mieleen painuva oli myös 8.5km pitkä pätkä jatkuvaa nivaa/ykkösen koskea. Sen kun ohjasi raftia päävirrassa ja ihaili maisemia. Tällä pätkällä meille esiintyi myös uljas herra hirvi, joka meidät havaittuaan päätti ottaa hatkat ja jolkotella ylväästi matalikkojen poikki kohti metsiköitä. 

Munnikurkkio.

Saamiemme ohjeiden mukaan ennen Munnikurkkiota oli hyvä leiripaikka. Niin olikin, vietimme siinä kiirettömän lounastauon. Niityltä johtikin selkeä mönkkäriura Munnikurkkiolle ja eteemme avautui upea koski, jonka hontot saivat meidät rannalla nikottelemaan. Antti löysi kyllä laskulinjat pääuomasta mutta totesimme että ne ovat liian kapeat meidän lasteissa oleville aluksille ja ennen kaikkea osumatarkkuudelle. Lossasimme vasemmalle rannalle ja sieltä löytyikin sopiva chicken-line, joka lopussa yhtyi  päävirtaan. Ja eikun toteuttamaan. Sykkeet olivat kyllä melkoisen korkealla laskiessa ja purkautuivat onnelliseksi hihkunnaksi alhaalla suvannossa. 

Kolmannen yön vietimme rantatöyräällä hieman Hirvasvuopion alapuolella. Sinne löysivät myös tuhannet inisevät ilmavoimien hävittäjät. Aamupuuro oli niiden ansiosta kovin proteiinipitoista. Siellä myös kettu oli sitä mieltä että jälkiruokamme, trangialla valmistettu mutakakku, maistui myös hänelle. Liekö sitä ollut liian vähän, kun aamulla astia oli nuoltu puhtaaksi, purtu rikki ja kusaistu vielä päälle. Kettumaista toimintaa. 

Viimeinen yö Isokurkkion autiotuvan pihassa.

Saavuimme jo hyvissä ajoin Isokurkkioon. Ennen leirin pystytystä elppailimme rauhassa ja levitimme hikiset kamat kuivumaan. Hetkessä alue oli kauniisti koristeltu. Uimaan mennessä esitin upean kuperkeikan alas polkua ja kohti jokea. Henkiset vauriot olivat onneksi suuremmat kuin fyysiset. Illalla kävimme vielä viemässä alukset jo valmiiksi Isokurkkion alapuolelle odottamaan viimeisen päivän melontaa. Samalla kävimme scouttamassa koskea ja näkemämme perusteella Chickenlinen loppu, jonka pääsi melomaan, oli meille se ainoa oikea vaihtoehto. 

Isokurkkio chickenline.

Kaikki kiva loppuu aikanaan niin myös kosket. Vähä- Kurkkion jälkeen loppu olikin sitten sitä itteänsä eli lättyä ihan riittävästi. Onneksi virtaus avitti ja pieni tuulenvire piti ilmavoimat loitolla. Perille Markkinan vesillelaskupaikkaan saavuimme hyvävoimaisina ja saunaa odotellen, 130km melonnan päätteeksi. Ihan mahtava reissu. Ihan parhaat reissukamut. Kiitos Tiina, Erja ja Antti. Niin ja Asmo, meidän shuttle -kuskimme.

Näihin maisemiin tulen varmasti palaamaan uudelleen!

https://www.youtube.com/watch?v=XQl6ZhD9nrg löytyy videota reissusta.

Võhandumaraton 2022

                                                        Võhandumaraton 100km  

Voi että rupesi harmittamaan Türi- Tori 78km:n melonnan jälkeen etten ollut ilmoittautunut Võhandumaratonille, vaikken tykkääkään yhtään sen alkumatkan järven ja joen ruuhkasta. Keskiviikkona illalla selvisi että samalle viikonlopulle Võhandun kanssa suunniteltu Myllykoski Bigwater perutaan, joten minulle tarjoutui tilaisuus lähteä sittenkin Võhanduun.

Tuumasta toimeen. Ilmoittautuminen, laivaliput, majoitus ja vapaapäivä töistä hoituivat helposti. Sen sijaan huoltajaa en onnistunut parin päivän varoitusajalla rekrytoimaan mukaan. Itsepäisenä kävin kaivamassa autotallin perukoilta kajakkikärryt ja jatkoin valmisteluja, muun perheen pyöritellessä päitään.

Torstai-iltana nostettiin kajakkiyksikkö, Iltatähti, auton katolle ja pakkasin melontavarusteet.  Varustepuoli piti miettiä tarkkaan. Mukana piti olla kaikki mitä voin melonnan aikana tarvita mutta sen kaiken pitäisi olla mahdollisimman kevyttä, sillä neljän vanhan myllypadon ohittaminen maitse kajakkia kantaen vie voimia ihan riittämiin ilman lisäkuormaakin.

Itse kisa starttaa Tamulajärveltä, jossa kierretään 5km:n kierros ja sitten suunnataan joelle, jota sitten seurataankin maaliin saakka eli 95km. Ekat 30km on sileää vettä. Sitten kajakki kannetaan Paidran myllypadon ohitse. Kilometrit 30-40 on sileää nopeasti virtaavaa ja mutkikasta jokea. 40km kohdalla kannetaan taas Leevin padon ohi. Siellä on tarjolla myös soppaa ja bajamaja. Kilometrit 40-55 on kisan parasta antia mun mielestä ainakin. Joki virtaa nopeasti, mutkitellen ja viiden vanhan myllypadon jäänteet muodostavat pieniä koskia. Näillä kilometreillä varsin suosittu harrastus on koskiuinti, varsinkin kokemattomien avokanotistien joukossa. 55-76 väliset kilometrit ovat taas sileää meanderoivaa jokea aina Leevakuun saakka, missä tarjolla on taas kantopaikka ja soppaa. Sitten on tarjolla 15km sileää vettä ja viimeinen kantopaikka on 91km kohdalla Räpinässä. Siellä tarjotaan perinteisesti redbull- energiajuomat kisaajille ja loppukilometrit sujuvatkin sitten suorastaan lentämällä, kunnes maalilinja ylitetään Vööpsun maantiesillan luona. 

Perjantaiaamuna suuntasin minin keulan kohti Länsisatamaa. Satamassa oli helppo pongata kamujen auto kattokuorman perusteella. Laivailu sujui joutuisasti melontaa ja kuulumisia turisten. Automatkan Tallinnasta Vöruun rallattelin reippaasti spotifyn tahtiin. Perillä suuntasin ensin kisatoimistton hakemaan kisamateriaalin. Sen jälkeen siirsin Iltatähden järjestäjien vartioimaan yöparkkiin odottamaan starttia. Kisapaikalla tapasin Empun ja Samin perheineen ja he lupasivat auttaa huollossa sen minkä ehtisivät, Jaakon ja Timon huollon ohessa. Aivan mahtavaa! Otin kiitollisena vastaan kaiken mahdollisen avun. Kun kisakuviot oli tsekattu oli vuorossa majapaikan löytäminen. Tuurilla onnistuin saamaan huoneen Ränduri Guesthousesta, josta oli vain puolisen kilometriä lähtöpaikalle. Aivan uskomaton tuuri että muuten täpötäydestä kylästä löytyi yleensäkin huone. Majapaikka osoittautui todella siistiksi ja viihtyisäksi. Alkuilta kului varusteita valmistellessa ja illan päätteeksi siirsimme autot maalipaikalle odottamaan Samin avustuksella.  Treffeille Nukkumasan kanssa pääsin puolen yön tienoilla.

Herätys pärähti soimaan viiden aikaan lauantaiaamuna. Pikainen puuro ja pari karjalanpiirakkaa tekivät hyvin aamupalan virkaa. Sitten vermeet päälle, kypärä päähän, mela ja varustekassi kantoon ja suunta rantaan. Kisapaikalla kävi jo melkoinen kuhina kun kisaajat ja huoltojoukot hinasivat purkkeja kohti rantaviivaa. Iltatähtikin siirtyi keveästi kärryillä rannalle ja täti ketterästi purkkiin ja vesille.

Hetki ennen lähtöä. Jaakko, Timo ja mä

Alussa tyyni järvi muuttui hetkessä hurjaksi ristiaallokoksi, jossa viidakon lait olivat voimassa, kun 1000 venekuntaa säntäsi matkaan varaslähdöllä. Puolentusinaa kertaa peräsimeni sai osumaa, kun omaa purkkiaan hallitsemattomat melojat törmäilivät sinne tänne. Mietin vain että toivottavasti peräsin säilyy ehjänä, sillä ilman sitä matkasta tulisi todella pitkä. Järvi loppui onneksi ja pääsimme ahtautumaan joelle. Tungos oli kun aamuruuhkassa Mannerheimintiellä. Oma fiilis tuntui hiukan tahmealta alusta saakka ja mietin taas kerran että oliko tämä nyt sittenkään niin fiksu ajatus. Joella oli tunkua ja täytyi olla hereillä koko ajan, jotta säilyi kolareitta ja mahtui ohittamaan. Virtaus keskellä jokea oli n1-1.5km/h nopeampaa kuin rantojen luona, joten ohittelu vei voimia. Muistutin itseäni ottamaan energiaa 30 min välein, jotta jaksaisin loppuun saakka. 

Pystyin pitämään tasaista vauhtia yllä ekat 30km, vaikka fiilis olikin melkoisen tahmeaa. Paidrassa minua tervehti iloisesti liehuva Suomen lippu.  Emppu ja Sami ilmoittivat että hoida vaan ittes ja he kantavat purkin. Ja näin mentiin vauhdilla kantopätkä, tankkasin vielä  pullon järjestäjien Värskan vichyä ja hyppäsin purkkiin. Emppu ja Sami työnsivät vesille ja huikkasivat kannustukset. Olo oli suunnattoman kiitollinen huippuhuollosta! 

                                                

Seuraavalla 10km:n pätkällä yritin pitää vauhtia yllä, koska tiesin että virtaama on hyvä ja pystyn paikkaamaan loppumatkan naista syövää vastatuulta ja hitaampia kilometrejä. Tällä pätkällä gepsi näyttikin keskivauhdiksi reilusti yli 10km/h. Suorastaan vauhdin huumaa.

Saavuin Leeviin, jossa tiesin että mun on pärjättävä yksin. Juuri kun sain purkin kiskottua rantatöyräälle ystävällinen herrasmies otti purkin perästä kiinni ja kantoi sen kanssani soppateltan luokse. Voi että miten hyvältä hernekeitto maistuikaan! Pikavisiitti bajamajaan helpotti myös. Sitten taas purkista kiinni. Ehdin hinata purkkia 10m, kun toinen herrasmies tarjosi apuaan kysyi mistä haluan vesille. Osoitin lähintä rantaa ja herra varmisti halusinko tosiaan lähteä juuri siitä voimakkaaseen virtaan. Voi kyllä! Tuota pikaa oli taas vesillä. Edessä oli se kisan paras pätkä. 15 km reipasta virtaa ja myllypatojen kuohuja. 

Tänä vuonna Vihtran myllypato tarjosi eniten koskikellujia. Heti kuohun jälkeen virrassa kellui vettä täynnä oleva avokanootti. Melojat odottelivat purkkiaan jo rannalla. Rannalla näkyi myös 4 muuta joukkuetta tyhjennyshommissa ja virrassa kellui juomapulloja ja muuta varustetta karkumatkalla. Iltatähti oli suht vakaa laskettava ja suoriuduin melko hyvin kaikista kuohuista. Pari linjaa olisi voinut ottaa hiukan tarkemmin mutta pääasia että pystyssä tulin. Tyylistä viis. Reoon saavuin ihan liian nopeasti ja sinne se hauskuus sitten loppuikin. 

Kilometrit 55-75 olivat juuri niin pitkiä ja vaikeita kuin muistinkin. Tylsää. Mutkaa mutkan perään. Meanderoivaa jokea ja rantaniittyä. Masentavinta oli että näki edellä melojat aina 4 mutkan päähän. Toki tälle pätkälle osui upea hetki, kun näin haikaran laskeutuvan liidellen läheiseen rantahetteikköön. Tällaisten hetkien vuoksi melonta on niin parasta. Vielä ennen Leevakun huoltoa saimme nauttia 3km vastatuulipätkästä. Kilometrivauhti oli alimmillaan pahimmissa puuskissa alle vitosta. Kylläpä tervehdin riemulla Leevakun rantalaituria ja huoltojoukkoja. Emppu ja Sami kantoivat purkin ja Emppu kaivoi mun myssyn ja pakkasi kypärän purkkiin, kun minä ahmin soppaa kiduksiin. Tuota pikaa olin taas vesillä. Väsyneenä sitä tekee tyhmiä juttuja, kuten jättää peräsimen narun nakeliin aukkopeiton alle. Ei siinä sitten muuta kun aukkopeitto irti ja naru irti ja aukkopeitto takasin. Kyllä huomasi että nainen alkaa olemaan melkoisen väsynyt.

Seuraavat 15km olivat sileää vettä ja vastatuulta. Onneksi suklaapussista löytyi kannustusta tylsälle pätkälle. Ja voi vastatuuli mitä puhuria se tarjosi, kun kierrettiin viimeistä niemeä ennen Räpinän kantopaikkaa. Maihinnousu Räpinään on aina näyttävää. Niin tänäkin vuonna, kun tömähdin laiturille persiilleni, kun purkista pois könysin. Ystävällinen herra kiskoi kajakkini ylös maihin ja minä kömmin perässä liukasta ja mutaista penkkaa. Kajakki odotti ylhäällä ja hymyilevä nuori nainen ojensi minulle redbull tölkin. Samassa toinen herrasmies nappasi purkin perästä kiinni ja niin sitä kipitettiin rantaan ja tuota pikaa istun taas purkissa. Redbull tölkki jäi juomatta ja se kolisi purkin pohjalla loput 9km. Sen verran pystyin sumuisilla aivoillani päättelemään että olen tekmässä omaa reittiennätystäni, joten ainoa tavoite on päästä maaliin. Ja viimeisten kolmen kilometrin vastatuuli todellankin imi loputkin mehut tästä naisesta. Maaliin meloi totaalisesti uupunut Ketterä Täti. 

Istuin tovin purkissa ihan vaan keräillen itseäni ja nauttimassa ajatuksesta ettei mun tarvitse enää meloa yhtään mihinkään. Järjestäjjä kyseli että tarvitsenko apua mutta itsepäisesti könysin ylös ihan itse. Maalin valokuvauksessa sain jopa viritettyä hymyn huulille. Hymy kyllä hyytyi ennen kuin olin hinannut purkin autolle 50m päähän maalista. Vaatteiden vaihto ja kajakin nosto ja kiinnittäminen katolle suijui kuin hidastetussa elokuvassa mutta lopulta oli kaikki tehty.  Lähdin ajamaan majapaikkaan kun vielä olin tolkuissani ja päivänvaloa riitti. Soittelin matkalla perheen kuulumiset ja Laura pelasti loppumatkan soittamalla juuri oikeaan aikaan ja sain väsymyskooman siirrettyä ja pääsin perille majoituspaikkaan. Keräsin vielä tovin autossa voimia ennen kuin jaksoin kiivetä toiseen kerrokseen huoneeseeni. Suihku ja sänky olivat illan ainoat toimet ennen kuin simahdin unten maille. 

Aamulla heräilin herätyskellon itsepäiseen pirinään. Olo oli suorastaan yllättävän ketterä. Maittavan aamupalan jälkeen suuntasin autolle, jossa kisavermeet levittivät sulotuoksuaan. Tuuletushetken jälkeen pääsin rattiin, suuntana koti. Kotimatkalla oli hyvää aikaa puntaroida kisaa. Ja hyvinhän se kokonaisuutena meni. Oma ennätys parani tunnilla. Toki Iltatähtikin (Tiderace pace) oli nopeampi kuin aiemmin melomani Melootti (Dag Tiwok) ja virtaama hiukan parempi kuin viimeksi mutta silti olen tyytyväinen. Energiat ja juomat riittivät. Pukeutuminen oli sopiva keliin. Ensi kerralla mulla/meillä Lauran kanssa on omat huoltajat mukana niin että voidaan käyttää voimat ihan vaan melomiseen. Ilman Empun ja Samin apua mulla olisi mennyt aikaa ja voimia noihin kantopätkiin ihan tolkuttomasti. Isot kiitokset siis Emppu ja Sami huollosta ja kannustuksesta! Kisan mitali on joka vuosi hieno ja sen saaminen maalissa tuntuu todella hyvältä.

LAPLAND WILDERNESS CHALLENGE 2020, Alapaaderi ja ketterät tädit

Arkeen palaaminen on ollut todella nihkeää, vaikka kisa päättyi jo reilu viikko sitten. Verkkokalvoilla viipyilee yhä Vätsärin uskomattoman upean kivierämaan maisemat ja öisin olen vaeltamassa. Senpä vuoksi tartuinkin näppikseen jakaakseni edes hiukan upeasta kokemuksesta...

"5 päivän vaellussuunnistus Kaldoaivin ja Vätsärin erämaassa omin eväin ja varustein" kuka pystyy vastustamaan noin ihanaa kisaa. Minä en. 

Kun näin talvella ilmoituksen kisasta, ajattelin että tuonne olisi päästävä mukaan. Valitettavasti lomat eivät vain riitä kaikkeen mutta sitten korona mörkö tuli ja sekoitti pakan. Hikisenä hellepäivänä kotimatkalla juttelin neidille että olisi niin hienoa päästä mukaan Lapland Wilderness Challengeen, nyt kun neidin freestylemelonnan EM-kisat siirtyivät hamaan tulevaisuuteen. Neiti vastasi että kuulostaa juuri niin hullulta että hän haluaa myös mukaan. Samana iltana oli ilmoittautuminen sisällä ja seuraavana päivä päivänä uusi teltta hankittuna. Luonnollisesti jaoin tiedon osallistumisestamme kavereilleni sosiaaliseen mediaan ja tuota pikaa meidän kahden naisen joukkueemme oli kasvanut neljän naisen joukkueeksi. 

Team Vuorenpeikkolan Väki

Villi seikkailu Lapissa  -Whats App ryhmän viestintä kävi kuumana varusteita ym. kisajuttuja päivittäessä. Ehdimme jopa tapaamaan livenä pari kertaa ennen kisareissua. Tiimin jäsenet lomailivat kukin tahollaan mutta suuntana oli Sanilan Porotila Sevettijärvellä heinäkuun viimeisenä perjantaina.

Iia, Aino, Laura ja Virva

  

Perjantai iltapäivä kului kuumeisissa eväs valmisteluissa ja rinkan pakkaamisessa. Ennen kisainfoa oli rinkat saatu pakattua ja hyvillä mielin siirryimme infoa kuuntelemaan ja tapaamaan kisakamuja. Ilta kuluikin sitten karttoihin tutustuessa. Kaksi ensimmäistä karttaa saatiin vasta lähdöstä mutta kyllä tuon muun karttasetin avulla selkeni hyvinkin millainen reissu olisi tiedossa. Huh heijaa ja suunta Vätsäriin!

Kaikki eväät mahtuivat mukaan. Tosin pakattuina mahdollisimman
pieneen tilaan eli käytännössä minigrip pusseihin.

Eka kisapäivä, lauantai 1.8

Aamulla nautimme tuhdin aamupalan, jonka voimalla pötkittiin pitkälle päivään. Tarjolla oli mm. mysliä, leipää, pekonia, munakasta ja nakkeja. Kymmeneltä kokoonnuimme varusteiden tsekkaukseen ja yhdentoista kieppeillä lähdimme töppöstelemään kohti lähtöä. Panaanimiäs sukkuloi fillarilla ja kuljetti rinkkoja lähtöpaikalle, joten me pääsimme hiukan helpommalla. Lähtöpaikalla oma rinkkani painoi kisapunnituksessa 16.5kg ja Iian 13.3kg, Ainon rinkka 15.5kg ja Lauran 11,8kg. 

Lähtöhetken lähestyessä jännitys kipristeli masussa. Mihin ihmeeseen sitä taas kerran on tullut ilmoittauduttua mukaan. Etukäteen päätimme että minä ja Aino suoritamme alku rogan. Rastien jako oli helppo, Aino haki tasamaan rastit ja minulle jäi rinnerastit.  Heti ensimmäiselle rastille könytessäni mietin että suunnistamassakin olisi voinut käydä edes kerran tänä vuonna... mutta vanhoilla pohjilla mentiin ja ihan hyvin ne rastit sieltä rinteestä löytyivätkin. Viimeiseltä alas könytessäni ehdin juuri miettimään, kuinka hankalaa alasmeno oli ilman rinkkaakin, kun vastaan porhalsi ensimmäiset kisaajat, jotka olivat lähteneet jo kohti ensimmäistä rastia. Jippii, eli tiedossa olisi rapsakka ylämäki heti alkuun. Hetken odottelun jälkeen Aino jo palasikin omalta rogaltaan ja haimme koko joukkueen voimin ekat kisakartat. Ei muuta kun kartat karttalaukkuun, rinkat selkään ja menoksi. 

Jihuu! Ykkönen saavutettu. Kuva Salla Ruosaari

Matka jatkui kohti kakkosta maastoon ja kartanlukuun totutellen. Laskimme ja nimesimme uudelleen lampia ja tuijotimme kompassia. Kakkonen löytyikin ihan nätisti sieltä mistä pitikin. Kolmonenkin oli kivasti sijoitettu kukkulan huipulle niin näköalatkin olivat kohdillaan.

Kolmosrastilta

                            

Kolmosen tuuletukset.

 

Näätämöntien eteläpuolella aluksi hukkuuntuneena ollut polku löytyi ja
sen varrelle oli joku ripustellut koristeita.
Vertailimme hammaskalustoa.

Vähän kolmosen jälkeen minulle iski krampit ekan kerran jalkoihin. Voihan turkanen, tätäkö tämä taas olisi. Pysähdyimme tankkaamaan mutta krampit iskivät vielä pariin kertaan ja luonnollisesti hidastivat meidän matkantekoamme. Jouduimme päättämään vaelluksen reilun tunnin ennen suunniteltua yötaukoa. Harmitti. Päivän saaliiksi jäi 15km mitattuna karkeasti mittanarulla kartalta. 

Oravalammen leiri.

Tädit polulla.

Toka kisapäivä, sunnuntai 2.8

Aamuherätys hälytti klo 7.00 ja sen jälkeen keitettiin vettä aamupuurolle, pakattiin leiri ja varusteet. Emme pitäneet kiirettä ja matkaan pääsimmekin vasta 9 pintaan. Aamu alkoi kauniilla ja helppokulkuisella Pahtamukanselän ylityksellä. Sen jälkeen sukelsimmekin jo kunnolla Vätsäri-kyrvikköön ei kun siis kivikkoon.

Pahtavuomanselältä Oravalammen suuntaan.

                            

Oi, sitä itteään.

Lauran hymy ei hyytynyt rakkagagassakaan.

Ylimmäisen ja Alimmaisen Porijärven välisen joen ylitys.

Lisää sitä itteään.

Jotenkin oli sellaiset fiilikset että tämä 4 rastiväli ei lopu milloinkaan.  Joka kumpareen takaa paljastui uusi kumpare, jonne metsänpeikko oli paiskonut kiviä sikin sokin kiukkupäissään tai sitten vaan muuten päissään. Tai sitten kivikkoinen joenuoma, joka piti ylittää. Periksi ei annettu ja suunnistettiin tarkasti niin kyllä se nelosrastikin sieltä vastaan tuli. Iia näytti rastinaiselle puukon ja saimme jatkaa matkaa. Nelosen jälkeen laskeuduimme tiukan rinteen järven rantaan, josta piti päästä yli kapean virtapaikan kohdalta.

Iia näytti reitin ja ketterät tädit seurasivat perässä kuivin jaloin.

Päivä oli ollut pitkä ja epätodellisen raskas, vaikka kilometrejä emme olleetkaan paljoa edenneet. Mutta päätimme vielä pinnistää ja nousta rannasta Äälisselän suuntaan ja tehdä leirin ylös jonkun lammen rannalle. Päädyimmekin lammelle, jonka ristimme 240,3 lammeksi sen korkeuslukeman mukaan. Rannasta löytyi juuri ja juuri kaksi telttapaikkaa ilman kivimuhkura -patjaa. Rannasta löytyi myös poron raato ja ahman torttuja mutta ne löytyivät onneksi vasta aamulla. Sunnuntain saldoksi jäi siis 15km karkeasti mitattuna. 

Kolmas kisapäivä, maanantai 3.8

Unimaja ja aamuauringon pilkahdus.
Ps. sukat kuivuu kätevästi telttanarujen kiinnikkeissä, joista ne oli helppo siirtää rinkan taskun kiinnikeisiin jatkamaan kuivamista.

Aurinko tuli ja meni ja jäljelle jäi sumuinen kosteus, kun pakkasimme leiriä aamupuuron jälkeen kasaan. Kylmähän siinä viime metreillä tuli ja jouduimmekin Lauran kanssa virittelemään vähän esitystä pitkä kuuma kesä -biisin tahdissa, jotta lämpö palaisi. Kunnon aamunaurut siitä ainakin saatiin ja vilukin väistyi.

Pitkä kuuma kesä... 

Maisemat olivat vaikuttavat sumuisuudesta huolimatta.

Päivän suunnitelma oli edetä luovien etelään avointa maastoa pitkin ja kiertää Surnujärvi etelän puolelta ja nousta harjannetta pitkin kohti 5 rastia. Eli lähdimme matkaan teemalla rasti päivässä pitää mielen virkeänä.

 

Kallopään ylänköä

Ylängöllä kävi suoranainen ruuhka, kun puolen tunnin sisään näimme kaksi muuta joukkuetta. Toinen oli matkalla seiskalle ja toinen kympille tai näin ainakin päättelimme heidän kulkusuunnistaan.

Sumuista Kallopään ylänköä

Matka etenikin joutuisasti avoimella alueella maisemista nauttien. Haukka piti meille seuraa kirkunallaan. Nimettiin tällä välillä pari uutta lampeakin mm. metso- ja laamalampi. Lounastauolle pysähdyttiin Patrikin baariin. Meritähden näköinen lampi sai heti nimen Paavo Pesusienen parhaan kaverin mukaan. Patrikin baari oli hyvä lounaspaikka sen osoittivat myös paikkallisasukkaat, jotka tulivat myös lounaalle lammen toiselle puolelle. Hyvän turvavälin pitivät näin korona aikana.

Löydettiin komea sarvi. Se oli aikas painava. Just jaksoi kädellä kannatella.
 Täytyy poroilla olla melkoiset niskalihkset että tuollaista kruunua jaksaa kantaa.

                           

Surnun eteläpäässä meillä oli tiedossa taas ylitys. Virta oli meloisen voimakas mutta Alapaaderi hyppeli kiveltä kivelle kevein töppösin ja näytti meille hyvän kivipolun virran ylitse. Ylityksen jälkeen tapasimme englantia puhuvan kalastajakaksikon, joka oli kantamassa kanoottiaan juuri Kivilompolosta Surnujärven puolelle. Sitten otimmekin suunnan itään kohti Surnupäitä ja vitosrastia. 

Surnujärven eteläpään ylityspaikka.

 

Päivällä alkoi olemaan jo mittaa ihan kylliksi kun tallustimme ylämäkeä kohti rastia. Ja siellä ylhäällä se rasti meitä odotteli. Rastilla nuorin jäsenemme ilmoitti ettei hän kävele tänään enää metriäkään. Pystytimme siis leirin rastilammen toiselle puolelle pienelle kukkulalle.

Tädit "suruhunnuissaan" illan askareissa

Koska ilta oli tyyni niin kavereita riitti. Ylistys hyttysverkolle. Iltaruoan valmistumista odottaessa oli hyvä mitata päivän reitti ja suunnitella seuraavaa. Päivän saldoksi saatiin 22km lankamittarilla. Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa samanmoinen siivu, jotta ajoissa ehtisimme maaliin. 

Peilityyni rastilampi

                                    

 Neljäs kisapäivä, tiistai 4.8

Päivän tavoitteena oli kutonen ja leiri pohjoiseen,  puolimatkaan seiskalle, kohti kartan reunaa. 

Oodi alamäelle.

Surnupäiltä laskeutuessa oli komeat maisemat länteen.

Alkumatka oli helppoa, sillä palasimme poroaidalle Surnujärven eteläpäähän samaa reittiä mitä sinne edellisenä iltana olimme nousseet. Aurinko muutti maisemat ja toi iloksemme myös paarmat, nuo ilmavoimien ärsyttävimmät pörisijät. Lämpö toi myös mukanaan lisääntyvän janon. Onneksi vettä oli saatavilla todella runsaasti.

Kivikkoinen pätkä harjulla.

Juomavettä hakemassa.

Poroaidan portti houkutteli väärälle puolelle aitaa.

Paluu aidan oikealle puolelle vaati hiukan puhinaa.

Poroaidan alittaminen on tarkkaa puuhaa.

Kutosvälillä kuljimme tovin poroaidan vieressä ja sen alittaminen olikin hyvää taukojumppaa tallustelun välissä. Samaten isot kivikot tarjosivat tasapainoilua ja loikkia tasamaan töppöstelyyn. 

Raggagaggaa 

Jos heti lähdetään niin ollaan huomenna perillä.

Jihaa. Saavutettiin kutos rasti puolilta päivin. Sen jälkeen olikin sitten tarjolla 23km pituinen väli seiska rastille. Suunnitelmana oli nojautua oikealle ja hyödyntää "ylämaan" helppokulkuista rinnettä aina Kallopäälle saakka ja sieltä sitten pudottaa Ylimmäisen Aittajärven pohjoispuolelta kohti seuraavaa karttaa  ja viimeistä kokonaista vaelluspäivää.

Luontoäidin taidetta.

Kutsuva taukopaikka.

Tädit jonossa

Tädit katajapuskissa

Alapaaderi, valokuvaaja, kivihyppelijä, suunnassa kulkija <3

Kallopään ylänköä

Kallopään ylänköä

Me ei oltu päivän hitaimpia...

Joulupuu on koristeltu...

Päivä oli hikinen ja pitkä. Saavutimme tavoitteemme ja laitoimme leirin pystyyn Ylimmäisen Aittajärven rantakumpareelle.  Päivään mahtui muutama hyvin synkkä ja hiljainen hetki, jolloin jokainen mietti omaa jaksamistaan ja jalkojen kuntoaan. Onneksi vesi ja särkylääke piristivät tunnelman taas normaaliin hyvinkin nopsasti. 

Täti makas maassa koomassa, koomassa...
mikä sul on tätönen, kun et enää kävele,
nouse pois, nouse pois 
noouusee pooois.

Tunnelma nousi suorastaan kattoon, Kallopään hattivattilammen rannalla, jossa laulaa luikautimme koomatätien piristyslaulun ennen laskeutumista yöpymisjärvelle. Leirin pystytys ja iltaruoka hoituivat jo rutiinilla ja nukkumatti saapuikin pikajunalla. Päivän saldoksi kertyi 21km lankamittarilla mitattuna.

Tyyni ilta tuuditti unten maille.

Viides kisapäivä, keskiviikko 5.8

Päivän reitinvalinta selkiytyi aamupuuron ja kaakaokupposen äärellä. Suunnitelma oli suunnata kohti Tuulispäätä ja Kolmoisjärven eteläpuolelta kurvata suunnalla luoteeseen kohti Tuulijärven rantapolkua. Sitten töppösteltäisiin polkua Tuulijärven pohjoispäähän ja etsittäisiin ylityspaikka. Sen jälkeen suunnalla kyrvikön läpi kohti Vainosjärven rantapolkua. Tavoitteena seiska rasti, jolla sitten päättäisimme loppukiristä. Ja ei muuta kun toteuttamaan...

Nousemassa kohti Kolmoisjärveä.

Tämä vesikuoppa ei houkutellut juomaveden täydennykseen.

Kolmoisjärviltä lähdettiin laskeutumaan kohti Tuulijärveä.

Karua kauneutta. Näissä maisemissa todistimme kuinka poro parka oli hävinnyt
juoksukilpailun ja päätynyt ahman juhla-ateriaksi. 

Jos ette tienneet niin tämä on avokko, siis avoin kivikko...

Suunnistus sujui ihan eikä melkein ja saavutimme rantapolun suunnitellusti. Tasainen hiekkapolku aiheutti onnen huokaisuja väsyneiltä vaeltajilta. Jos keli olisi ollut parempi olisimme pysähtyneet ja pitäneet rantabileet.

Oodi sileälle kankaalle.

Tädit Tuulijärven rollabaanalla.

Lisää rollabaanaa

Ristijärven eteläpää.

Tädit jaksaa sauvoa.

Sataa, sataa ropisee ja Notre Damen kellonsoittajat jatkavat taivaltaan.

Yhtä märkää ylhäältä ja alhaalla.

Tuulipään pohjoisosan jyrkänteitä

Tuulijärven pohjoispään ylityspaikka.

Tädit jaksaa kahlata.

Seurasimme kohinaa ihailemaan pientä kosken poikasta.

Kyllä näkimiä hemmoteltiin.

Tädit tauolla koskea ihailemassa.

Vainosjärven rantapolkuja

Oi, ihana kivi. Siihen on matkanaisen mukava istahtaa rinkka selässä.

Viiden tähden hiekkaranta, fasiliteettina tukeva penkki väsyneille matkalaisille..

Me niin ollaan pinnistelty... 

Tädit taas polulla.

Vika ylitys seiskalle.

Seiska löytyi ja oli aika pitää palaveri loppukiristä. Vaihtoehto A sisälsi yöpymisen ja loppukirin maaliin aamulla. Vaihtoehto B loppukirin heti seiskan jälkeen. Oma fiilis äänesti ehdottomasti vaihtoehtoa B, sillä ajatus leirin pystyttämisestä märkään maastoon ei viehättänyt enää yhtään. Saati sitten väsyneenä ja kankeana teltasta ulos mönkimiseen aamulla. Myös Vankkurin mukavan pehmeä vuode ja lämmin suihku tekivät valinnasta helpon. Onneksi kaikki muutkin olivat samaa mieltä ja niinpä otimme loppukirin kohti Sanilan Porotilalla sijaitsevaa maalia ja saunaa.

Polku maaliin oli kauniisti merkitty kivillä.

Ei juuri tarvinnut suunnistaa.

Kuhan pongaili kivikekoja.

Viimeisessä ylityspaikassa odotti todella luotettavan oloinen siltarakennelma.

Hei, hei kivierämaa. Me ollaan melkein maalissa.

Vuorenpeikkolan Väki maalissa. Kuva Johanna Olli.

Saavuimme maaliin myöhään keskiviikkona lähes hysteerisen väsyneinä ja kikattavina. Takana oli kaikkiaan noin 110km vaellusta. Viimeisen päivän taival lähenteli 28km:ia. Ja voin sanoa että nautimme täysin siemauksin saunasta ja suihkusta. Jaksoimme vielä kohottaa  Fresita maljat onnistuneelle ja kerta kaikkisen upealle reissulle ja meidän tiimille ennen vajoamista unten maille.

Torstaina kisan päättäjäisissä vallitsi iloinen tunnelma, kun vaihdoimme kuulumisia muiden joukkueiden kanssa ja tutustuimme uusiin, mahtaviin ja yhtä vinksahtaneisiin lajitovereihin kuin itsekin olemme. Nautimme vielä päättäjäislounaan Sanilassa koko tiimin voimin ennen kotimatkalle suuntaamista. Ja voin todellakin suositella maistuvaa Sanilan poronkäristystä!

Sanilan kotiporo Täplä.

Kotimatka oli pitkä, vaikka sen tekikin kahdella yöpymisellä. Matkalle riitti kisaspekulaatioita ja jalat saivat ansaittua lepoa Vankkurin takapenkillä köllötellessä. Kotona tarvittiin pyykkipoikaa, kun kisakamoja alettiin purkaa Vankkurista. Varustepuoli  onnistui melko hyvin mutta siinäkin riittää viilaamista seuraavaan kertaan: 

Kisavaatteet: Devold ohut pitkähihainen merinopaita, Haglöfs Shield ohut tuulitakki, Devold merinovilla toppi, Fjällräven vaellustrikoot, sukat, alushousut, Inov terraclaw 250 popottimet, Fjällräven lierihattu, hyttysverkko. Tämä combo toimi loistavasti koko kisan ajan. 

Rinkassa: Gore kuori takki ja housut omassa kuivapussissaan. Leirivaatteet/yövaatteet: Paksu devold villakerraston paita, devold Nibba villatakki (liikaa), Devold ohut vaihtopaita (liikaa), Devold fleece/merino toppi, Ulvang paksut villakerraston housut, Haglöfs Shield ohuet tuulihousut (liikaa olisi voinut käyttää gorehousuja), mummin neulomat hiukan huovuttuneet villasukat, crocsit, 2x alkkarit, 3 paria sukkia ja varavillasukat (liikaa), villabuff , untuvatakki ja hanskat. 

Teltta: Fjällräven Abisko lite 2, 2kg painava neljän vuodenajan teltta, toimi kuin unelma. Laitoin jalkopään keskimmäiseen kiilalenkkiin punaisen nauhan niin väsyneenä oli helppo nähdä kumpi pää kiilataan ensin. Kaaret oli helppo pujottaa omiin nauhakujiinsa ja absidipäädyn kiilat viimeistelivät nopean pystytyksen. Erityisen paljon tykkäsin sisäteltan jalkopään vetoketjullisesta luukusta, josta pääsi säätämään helposti jalkopään ulkoteltan tuuletusluukkua. Ainoa miinus oli oma aamukankeus kömpiessä teltasta ulos. 

Todella tyytyväinen olin myös makuualustaani, taittuvaan EXpedin flexmat plussaan (, joka toimi myös tauoilla istuimena) sekä makupussiini Haglöfs LIM Down vetoketjuttomaan ja puolikiloa painavaan. Myös Primuksen Spider express ja kaasupullo toimi mainiosti. Kaasua kului vain yksi 230g kaasu eli toinen patruuna oli "turha". Myös rinkka Fjällrävenin Keb 52 naisten malli toimi oikein hyvin. Vanha sadeviitta sen sijaan oli liian ahdas rinkan kanssa ja kuuron yllättäessä neidin Sea to summitin ohut 143g painava sadeviitta oli ihan huippu. Seuraavalla kerralla minullakin on sellainen. Mukana oli myös 4l ortliebin vesisäiliö, joka olisi otettu käyttöön mikäli olisimme päätyneet kuivan maan yöleiriin. Tosin se toimi mainiosti myös leirikäytössä kun rantaan oli matkaa enemmän kuin 10m.

Tajunnan räjäyttäviä kisa-aromeja.

Ruokailu reissussa onnistui hyvin lämmin aamupala, lounas ja päivällinen taktiikalla, välipalataukoja unohtamatta. Omat krampit jäivät onneksi ensimmäiseen päivään juurikin loppupäivien tasaisen ja hyvän energiansaannin ansiosta. Eli viisikkomainen, hyvät eväät, virkeä mieli toimii myös vaellussuunnistuksessa. Suklaata ei todellakaan ollut liikaa ja omalla kokemuksella tuli todettua että mitä mehukkaampi suklaa sen parempi. Suurin hitti oli Maraboun japp peanut caramel ja toiseksi rankattiin Fazerin sininen/dumle toffee mausteella. Näkkileipä maistui tosi kuivalle, ellei sitä uittanut kaakaossa. Annoskaakaot kannatti kantaa mukana, sillä ne olivat todella näppärät ja maistuivat niin aamusta kuin illastakin. Aamupuuro alkoi tökkimään viimeisenä aamuna ja seuraavalle kerralle pitääkin muistaa lisätä kuppikuuman kiisseliä, minigrip pussitettujen, valmispuurojen sekaan. Retkimuonat maistuivat melkein samalta oli maku mikä tahansa ja näyttivätkin nuorimman mielestä myös ihan samalta ennen ja jälkeen käytön... Salmiakkia ja irtonamuja meillä oli juuri sopiva määrä mukana. Suolapähkinöitä ja tavis pähkinöitä jäi reilusti, joten niitä riittäneen seuraavalle reissulle yksi pussi. Niin ja ensi kerralla kaikki ruoka valmistuu kuuman veden lisäyksellä ilman pidempiä kokkaus sessioita. 750ml camelbakin pullo toimi oivasti ja riittävänä juomapullona, kun juomavettä oli saatavissa hyvin tiheään.

Meidän tiimin yhteistyö oli kerrassaan loistavaa. Minä suunnittelin pääasiassa reitin, jonka me sitten Ainon kanssa kävimme yhdessä läpi. Aino vastasi pääasiassa suunnistuksesta ja hän tekikin sen ihan timanttisesti, minun toimiessa varmistajana. Suuntaväleillä nuorin jäsenemme hoiti suunnassa kulkemisen keulilla, valokuvaamisen ohella. Laura sai vastuulleen pihtileimauksen, lääkityksen ja fiiliksen ylläpidon. Naisenergiaa ja timanttista yhteistyötä parhaimmillaan! Kiitos naiset!

Yksi elämäni hienoimmista reissuista. 

Mieleeni syöpyivät eritoten erämään totaalinen hiljaisuus nukkumaan mennessä. Vain tuulen kahina telttakankaassa ja hyttysten vaimea ininä, ei muita ääniä. Ihanaa oli myös päästä irti kännykästä ja arjesta. Saattoi keskittyä vain vaeltamaan ja suunnistamaan ja nauttimaan maisemista ja ystävien seurasta. Vätsärin kivierämaa oli kyllä sanoin kuvaamattoman upea kokemus. Sen karu kivinen kauneus höystettynä järvillä, lammilla ja puroilla, jätti kyllä lähtemättömän jäljen sydämeeni ja maisemat viipyvät verkkokalvoilla ikuisesti.

Kiitos Jouni Junkkaala ja Metsäreitti upean kisan luomisesta ja toteuttamisesta. Me tulemme uudelleenkin!