keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Synkkä Syysunelma ja Vuorenpeikkolan väki

Pari viikkoa ennen kisaa se taas alkoi, ihanat karttasulkeiset Syysunelmaa varten. Keittiön pöytähän on vain ja ainoastaan tarkoitettu karttojen tutkailuun, syödähän voi aina vaikka tiskipöydän ääressä. Tänä vuonna meidän huushollistamme matkaan oli lähdössä kaksi tervehenkistä ulkoilijaa, minä pikamatkalle 50km:lle ja isäntä marssille eli 100km:lle. 1:20 000 peruskarttapohjalle kerättiin tietoja retkikartasta, suunnistuskartoista, reittihärvelin kartoista ja ilmakuvista. Hykerreltiin ratamestarin asettamille ansoille (mm. polku, jota ei ollut olemassa). Mitattiin reitinvalintoja. Mietittiin aikatauluja ja eväitä. Muistettiin jopa ladata otsalamputkin niin että perjantaina seisoimme viluisina lähtöviivalla varusteinemme ihan oikeaan aikaan. No tosin ennen starttia hoidin vielä kisatoimistossa pestini kisaajien tsekatessa itsensä kisaan mukaan. Eipä siinä ehtinyt hermoilemaan, kun oli puuhaa melkein lähtöön saakka.

Mun kisakamuni olivat, Sari, sekä ihan viime metreillä mukaan lähtenyt, Tuula. Kasassa siis loistoryhmä ihanaisia. Tavoiteenamme oli lähteä nautiskelemaan yöstä rauhalliseen tahtiin. Lähtökäskyn kajahdettua läksimme matkaan joukon hännillä omaa tahtiamme. Alkumatka olikin tietä ja siinä pulistessamme hukkasin sijaintimme jo pariin otteeseen. Onneksi tien risteys pelasti ja taas oltiin kartalla. Pieni oiko metsässä liukkaan kallion yli ja pääsimme repimään omat sivumme rastina olleesta kirjasta. Hykerrellen pakkasimme sivumme visusti talteen reppuihimme.

Jatkoimme kohti kakkosta hölkäten ja kävellen vuorotellen. Totta puhuen, taisi suumme käydä tiuhempaan kuin jalkamme mutta kivaa oli. Taivaalta putoili harvakseltaan jotain valkoisen väristä, pölyäkö lie?? Missasinpa siinä sitten yhden tienristeyksenkin ja hetken kuluttua kompassi alkoikin näyttämään ihan ihme suuntaa. Löimme viisaat päämme yhteen ja totesimme että olemme pellon väärällä puolella. Jäljistä päätellen muutama muukin oli haksahtanut samaan väärään tiehen. Löysimme takaisin reitille ja matka jatkui. Juuri ennen oikaisua rastille seuraamme liimautui höpisevä seuralainen. Hetkenkään rauhaa suunnistamiseen ei höpinältä saanut. Sarvet suorastaan pullahtivat otsastani ulos ja höyry nousi korvista, kun kivahdin seuralaiselle selkein sanakääntein mitä mieltä peesarista olin. Kiukuissani otin uuden suunnan metsään. Valitettavasti siitä ei ihan puhdas lähestyminen rastille seurannut. Puuhastelimme rastin läheisyydessä ihan huolella kolme varttia. Tarjosimme siis kisatoimiston väelle todellista pallukkaviihdettä. Puskista kuului mm. ”Missä te ootte” ”Mä en mahdu täältä eteenpäin kun on niin tiheää” ja lopulta ”Oho, kattokaa mitä mä löysin, se näyttää melko isolta kalliolta”. Niinpä pääsimme repäisemään omat sivumme kirjasta ja sekös vasta tuntui palkitsevalta.

Kolmoselle noustiin aivan upealle kangasharjulle tierupeaman päätteeksi ja postilaatikosta löytyikin Euroopan karttakirja. Haa! Sain kartan Lyonin alueelta. Hyvä lisä kisakarttoihimme, ties minne me vielä yön aikana ehtisimmekään... Neloselle mennessä käytimme, salaisen tiedustelupalvelumme kartoittamaa, metsäkoneen tekemää uraa. Uralla tein vauhdikkaasti lähempää tuttavuutta maankamaran kanssa ja sainkin palkinnoksi vasempaan sääreen ihan katu-uskottavat risuihottumat. Tiirailimme matkalla myös kohtaa, josta meidän piti lähteä seuraavalle rastille. Ei kovin houkuttelevalta näyttänyt ja Tuula kommentoikin osuvasti ”sun täytyy keskustella vakavasti sun miehes kanssa siitä mitä HYVÄ polku tarkoittaa”.

Nelosrastilta löytyi kaunokirjallisuuden helmi, Rusovarpaat. Siinä rastikiven sammalpeitteellä istuskellen luimme toisillemme otteita sivuistamme ja nauraa hihkuimme rehevää tekstiä. Rastin jälkeen tapasimme Ritari-Ässän, joka halusi varmistaa sijaintinsa rastin suhteen. Opastimme hänet rastille ja toivotimme tervetulleeksi letkaan mukaan, jos vain ehtii tieosuudella saamaan meidät vielä kiinni. Ässä häipyi pimeään yöhön ja me neuvottelimme uuden reitinvalinnan kohti 5 rastia. Yksissä tuumin valitsimme tien ja polun ja sen jälkeen suunnalla pusikkoon. Suoriuduimme välistä kunnialla. Jälkikäteen kuulimme että pari kanssakisaajaa olivat tunkanneet samaa reittiä pyörien kera. Huh huh!

Vitoselta olikin sitten tarjolla tiepätkä uimarastille. Saavuimme rastille ja meidät otettiin lämpöisesti vastaan Gepardin ja Puhurin toimesta. Olin jo aivan jäässä kun sain vaatteet pois ja palelin aivan horkassa kun lähdin kohti laituria. Sari jo pulikoi vedessä ”iloisesti”, kramppeja manaillen. Hän kiersi varmuudeksi Tuonelan Joutsenen ympäri, vaikka sitä piti vain koskea ja palata takaisin rantaan. Silloin jänistin (=olin järkevä) ja ilmoitin ottavani hylsyn ja näin en saanut omaa sivuani striptease- kirjasta. Hampaat kalisten pukeuduin ihanan lämpimään ja hemaisevaan pinkkiraidalliseen villakerrastooni. Tuula, ilmoitti tässä kohtaa että hän jättää matkan kesken tähän 19km:n kohdalle, sillä hänen 7.5kk kestänyt telakkakauden vaivansa alkoi antamaan ikäviä merkkejä. Ikävää mutta fiksua. Halasimme ja jatkoimme Sarin kanssa matkaa makkaraa maistellen. Ja kylläpä se suolainen nakkaranpala maistuikin mainiolle.

Uimarastilta lähtiessä hölkkäsimme, jotta saisimme itsemme lämpimiksi. Ja onneksi lämpö palasikin ja elämä alkoi taas hymyilemään. Seiska rasti, Kyöpelinharjun suppa löytyi suoraviivaisesti, ilman mitään ylimääräisiä viihdyttäviä koristekiemuroita ja taas saimme yhden sivun kokoelmaamme. Rastin ympäristö oli kertakaikkisen upeaa kangasmaastoa! Hiukan rastin jälkeen alkoi minun vasemman akilleksen vierestä sattumaan ikävästi. Pidimme buranatauon ja jatkoimme hiljakseen matkaa tietä pitkin kohti asuntovaunurastia. Kipu ei asettunut vaan pikemminkin lisääntyi, kun tyylipuhtaasti oikaisimme hienon kangasmetsän poikki rastille.

Rastilla pidimme palaverin ja totesimme että nyt riittää ja kilautamme raatotaksin paikalle. Kerrankin osasin olla järkevä, yksin en olisi osannut välttämättä olla, joten kiitos Sari järjen äänestä! Vaikka minua harmittikin kovasti Sarin puolesta että hänellä jäi matka kesken myös. Talsimme raatotaksia vastaan ja kun nousimme kyytiin matkaa oli kertynyt tasan 34km. Rallikuski Puhurin kyydissä pääsimme takaisin kisakeskukseen ja suuntasimme saunajuomien kera rantasaunalle. Kyllä lämpö teki niin hyvää. Saunanpuhtaina, nenänpäät punottaen, palasimme komentokeskukseen syömään ja hurraamaan muille maaliintulijoille. Pienet aamu-unetkin tekivät terää..

Isäntäkin saapui omalta taipaleeltaan maaliin reilun kolmentoistatunnin ajallaan. Hortsi Hames oli loistavan tyytyväinen kisaseuraansa (kiitos Micke) ja omaan jaksamiseensa, kun alla on tuo kolmen kuukauden totaalinen telakkajakso kesältä. Hyväntuulisina ja väsyneinä halasimme kisakamut ja suuntasimme kotio omien vällyjen alle koisimaan. Ja kyllä uni maistuikin.

Vaikka matka jäikin kesken, silti olen ollut aivan fiiliksissä kisan jälkeen. Mulla oli niin parhaat kisakamut, joiden kanssa ehdittiin jutella matkalla kaikenlaista, niin vaikeita asioita kuin iloisiakin. Rastitkin löytyivät, tosin osa hiukan pidemmän kaavan kautta, vaikka tein viime hetkellä todella typerän kompassin muutoksen peukusta levyyn. Tästä eteenpäin muistankin lähteä, sillä minulle tutulla peukulla, jossa on ISO luuppi enkä vanhalla levykompassilla. Aloittelijamaista kompassikohellusta. Jatkossa muistan myös etten lähde Hokilla muualle kuin poluille. Liukkailla kallioilla ja jäkäliköissä oli totta totisesti ikävä pitävämpiä popottimia. Jaksoin kuitenkin todella hyvin ja palautuminen onkin ollut nopeaa pitkän yöulkoilun jälkeen. Tänään pääsenkin jo kokeilemaan mitä akilles tykkää ulkoilusta. Ensi vuosi siintää jo syysunelmissa...


Pahoittelen, oli niin pimeä reissu ettei yhtään kuvaa ole tarjota teille...




torstai 6. lokakuuta 2016

Nautiskellen Vaaroilla

Vaarojen Maraton 2016

Vuosi sitten päätin lähteä ex-tempore kannustusjoukkoihin ulkoilemaan Vaaroille. Samalla reissulla päätin (ystävieni vankalla kannustuksella) että ensi vuonna on päästävä taas itsekin mukaan ulkoilemaan, nauttimaan poluista, hyvästä seurasta ja loistavasta fiiliksestä. Kesän aikana varmistuikin että Vaarojen maraton 2016 tulee olemaan ystäväni Arjan 100:s maraton. Voiko olla parempaa ja juhlavampaa paikkaa juhlistaa sadatta maratonia kuin Vaarat. Ja vielä uudella todellisella polkureitillä. No ei todellakaan voi!

Meidän tiimi (minä, sankaritar Arja  ja Tuija) reitin loppupuolella hotellin kurvissa. Kuva Sari Heerman.

Perjantaina saavuimme Kolille jo hyvissä ajoin lounastreffeille Sarin ja Mikaelin kanssa. Iltapäivällä kävimme ihastelemassa suomalaista kansallismaisemaa ja kävelimme kisareitin uuden Paha-Kolin osuuden. Hienoa polkua! Loppuilta menikin kamuja treffatessa ja kisavarusteita pakatessa. Eniten päänvaivaa aiheutti shamppanjaputeli. Olisihan se reteetä poksauttaa kuohuvat Ryläyksen huipulla sankarittarelle. Perheeni muistutti minua ystävällisesti että kuohuvien poksauttelu edellyttäisi sitä että pysyisin sankarittaren matkassa Ryläykselle saakka. Paha takaisku, sillä nykykunnossani ei ole paljon kehumista ja sankaritar liikkuu reippaasti ja kevein tossuin. Sain myös muistutuksen että tunteja repussa heilunut samppa saattaisi tulla pullosta niin vauhdikkaasti että jäisimme nuolemaan näppejämme ihan sanan todellisessa merkityksessä. Pitkän pohdinnan jälkeen luovutin putelin jälkikasvulleni ja ohjeistin hänet lahjomaan sankarittaren maalissa.

Kaikesta alkukuohunnasta huolimatta olin lähtöviivalla oikeaan aikaan ja suunnilleen kaikki kisavarusteetkin päätyivät mukaan. Pääsimme starttaamaan ( siis minä, Arja ja Tuija) aamun sarastaessa retkijoukon hänniltä. Sauvoimme matkaan kisayleisön kannustaessa. Fiilis oli aivan mielettömän hieno. Alun leveät polut takasivat sen että pääsimme kulkemaan ilman ruuhkaa. Etenimme pääasiassa sauvakävellen ja joitain myötäleitä kevyesti hölkkäillen. Mäkrän takana pääsimme kannustamaan Mickeä toisella kierroksella. Hyppäsimme polun viereen varvikkoon ja hihkuimme ja teimme aaltoja polkujen kuninkaan kiitäessä kepein askelein ohitsemme. Vauhdikkaasta menostaan huolimatta, ehti Micke vaihtamaan kanssamme muutaman sanankin.

Mäkrän jälkeisellä tiepätkällä meitä kannustivat Sari ja Tommi. Fiilikset vain paranivat. Alkupuoliskon helppokulkuiset polut olivat suorastaan nautittavia. Ja Jauholanvaaran näköalat sekä Pieliselle että Herajärvelle saivat meidätkin hetkeksi sanattomiksi. Silmiä hivelevä maisema täynnänsä metsänvihreitä, järvensinisiä ja ruskan keltapunervia sävyjä. Hengästyttävää! Rennossa vauhdissa minulla oli aikaa pysähtyä auttamaan polun varteen krampista kärsivää kanssakisaajaa spraymagnesiumilla. Lakkalassa heitimme yläfemmat pienten kannustajien kanssa. Kiviniemestä saimme reippaan venekyydin vastarannalle ja kannustukset yleisöltä, joka odotteli jo kilpasarjan kärkeä paikalle.

Kärki pyyhkäisi ohitsemme Kiviniemen pit stopin aikana. Jessus mitä vauhtia ja kuinka kevyesti nousi kärkikaksikon tossu! Kyllä oli nautinto ihailla hetki sitä menoa. Kiviniemen tiepätkän jälkeen pääsimme taas kunnon poluille. Ihania mukkelikkokivikkoja ja juurikkoja ylä- ja alamäkirynkytyksineen oli tarjolla Ryläykselle saakka. Pieniltä huipuilta oli taas aivan hengästyttävän upeat maisemat Herajärvelle ja sen taustalla siintävälle Pieliselle. Tällä välillä hyppelimme vähän väliä pois polulta ja annoimme tietä juoksijoille. Matkavauhti oli melkoisen hidasta siis mutta siitä viis. Ohittavat juoksijat osasivat arvostaa vapaata polkua ja huikkasivat järjestäen kiitokset ja tsempit. Hyvillä mielin jatkoimme matkantekoa ja kannustimme samalla ohijuoksevan mieheni ja muita kamuja.

Jossain alamäkimukkelikossa ennen Ryläystä heitin hienot kuperkeikat varvikkoiseen kivenkoloon. Onneksi oli pehmeä alusta ja ei sattunut mutta se puteli ei todennäköisesti olisi selvinnyt hengissä siitä rysäyksestä. Naureskellen jatkoimme matkaa. Ryläksellä kohotimme kuvitteelliset satasen maljat ja jatkoimme kohti tooosi liukkaita porraspitkoksia. Kieli keskellä suuta tasapainoillen niistäkin suoriuduttiin kunnialla.

Ryläykseltä viimeiselle juomapaikalle matka taittui mukavia höpötellen. Juomapaikalla tein ikävän havainnon. Mun eväät oli loppu! Onneksi kamujen suklaavarastosta löytyi ylimääräisiä paloja. Niiden voimalla kohti Mäkrän kierrosta ja Paha-Kolin valloitusta. Kylläpä olivat järkkärit tehneet oivan reittimuutoksen. Aivan loistavia polkuja loppuun saakka, vaikka ylämäet pistivätkin eukon puhisemaan ihan huolella.

Kari Kuninkaanniemen ottama kuva. Meidän tiimi epätodellisen vakavina.


Mäkränaholle noustessa pääsimme kannustamaan kasikymppisen kärkimiestä ja ihailemaan lennokasta askellusta. Voihan, että oli komeeta menoa! Paha-Kolin portaissa rupesi tuntumaan siltä että sisäreisi kraamppaa just eikä kohta. Pidimme pienen suola ja magnesium tauon. Tokavikassa hotellille johtavassa ylämäessä, kannustimme Mickeä, jonka vauhti oli hiukan himmennyt edellisestä tapaamisestamme. Vitsaillen totesimme että otamme hänet kyllä letkaamme mikäli väsy iskee viimeisessä ylämäessä ja toivotimme tsempit loppukierrokselle. Hotellilla meitä oli kannustamassa perhe ja Sari. Aivan mahtavaa. Huippufiiliksissä lähdimme kohti satamaa ja viimeistä nousua. Alhaalla sadekuuron kastelemina huikkasimme Tuijan kanssa sankarittarelle että antaa palaa ettei kylmety. Niinpä sankaritar katosi kepeästi sauvoen näkyvistä ja me, Tuijan kanssa, sauvoimme omaa mukavaa tahtia kohti maalia. Maaliin saavuimme ajassa 10.33h käsi kädessä tuuletellen. Mahtava fiilis! Illalla kohotimme  kuohuvat maljat Arjan sadannelle maratonille! Vau!



Hyvä fiilis kantaa pitkälle. Koko tämän viikon olen hymyillen muistellut Vaarojen Maratonia ja pohtinut mikä siitä sitten tekee niin fantastisen ja muistettavan tapahtuman. Pääsin lopputulokseen että kun samaan kulhoon lisätään loistava, vaativa polkureitti, hyväntuulisia kanssakisaajia, aitiopaikka kisan seuraamiseen, ystävät, kannustajat, upeat maisemat ja hienot järjestelyt, niin eihän siitä voi tulla mitään muuta kuin mahtava sekoitus. Ensi vuonna uudelleen <3

lauantai 3. syyskuuta 2016


EM-Rogaining 24h Sierra de Aralar

Heti ilmoittautumisten auettua viime vuoden lopulla, päätimme lähteä mukaan Espanjaan, tuohon piikkipusikkojen luvattuun maahan, rogaamaan. Kevään kynnyksellä matkaan tuli kuitenkin mutkia isäntäpeikon rasitusvamman vuoksi. Niinpä teimme yhteistyösopimuksen Pirunvuoren Ponnistuksen kanssa. Neuvottelujen seurauksena Vuorenpeikko ja Pirunvuoren Ponnistuksen Tarius löivät hynttyyt yhteen ja miesväki perusti oman tiiminsä tarkoituksenaan nauttia maisemista.

Kisaa edeltävinä viikkoina viestittelimme Tariuksen kanssa ja sovimme kisan taktiikasta sekä varustuksesta ja kaikesta muustakin. Olimme siis ensimmäistä kertaa lähdössä yhdessä rogaamaan ja heti 24 tunniksi. Aiemmista kisoista tiesimme että meidän reitinsuunnittelutyylimme ja vauhtimme on melko lailla samanlaiset.

Matkaan lähdimme Nastolan Teräsnaisten seurassa. Pirunvuorenväen kanssa tapasimme sitten lauantaiaamuna ennen kisaa. Seurueemme suuntasi ensin Barcelonaan pariksi päiväksi ja sieltä sitten autoillen kohti Aralaria. Matkalla pysähdyimme Montserrattiin ulkoilemaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpöä oli 35 astetta. Ei tullut kylmä pienellä jalkojen verryttelyretkellä ylös vuorille. Maisemat hivelivät näkimiä ja niillä poluilla saisi helpostikin kulutettua muutaman päivän ulkoillen.

Vuorenpeikko Pas del Francesosissa

Perille hotellille Irurtzuniin saavuimme perjantaina illan suussa ja päätimme ettemme käy kisakeskuksessa vaan keskitymme kaupan löytämiseen sekä syömiseen että varusteiden pakkaukseen. Kun iltatouhut oli saatu valmiiksi oli nukkumatin vierailun vuoro.

Kisakellot lähtövalmiina. Yksi ei kuulu joukkoon...

Aamulla virkeinä pakkauduimme autoon ja suuntasimme ylös vuorille Aralariin. Kisapaikalla tapasin sitten Tariuksen. Pakkauduimme karttajonoon kaikkien kisavermeiden, suunnittelutarvikkeiden ja aamupäivän evästen kera. Kartat jaettiin klo 9.00 ja sen jälkeen suunnittelualuuelta ei saanut poistua kuin lähtöön. Keli oli kuuma +35, joten suunnittelussa oli pakko ottaa huomioon vesipisteiden sijainti sekä se että Tariuksen kuuman sietokyky oli vielä huonompi kuin minun. Sumun nousemisesta yöllä varoiteltiin myös mutta siihen emme osanneet varautua että sumu olisi niin totaalisen sankkaa.

Saimme mieleisemme reitin suunniteltua ja tankkasimme viimeiset aamupalat naamariin ja sitten olikin jo aika siirtyä lähtökarsinaan ja varusteiden tsekkaukseen. Järkkärit tarkistivat että jokaisella tiimillä on pakolliset varusteet eli ensiapupussukka, avaruuslakana sekä henkilökohtaiset tuulenpitävä takki ja otsalamppu. Etukäteen olimme sopineet että miesväki veisi autolle lähdön jälkeen kaikki ylimääräiset suunnittelutarvikeet sekä aamupalan jämät.

Kartoittajat olivat tehneet huipputyötä kuvatessaan uskomattomia karstimaiden muotoja.

Lähtölaukaus pamahti ja me lähdimme toteuttamaan omaa reittiämme.

31: Lähdimme matkaan omaa tahtia maastoon totutellen. Tarjan tarkalla suunnistuksella rasti tuli vastaan suoraan.

141: Suuntasimme rastia kohden rinnettä pitkin käyrällä kävellen. Rasti löytyi suoraan.

153: Hups. Meille sattui pieni kupru. Painelimme supikossa n.50 oikealta ohitse. Paikallistimme itsemme karstimaalta n.100m rastin takaa. Sieltä suunnasta rasti sitten löytyikin sujuvasti. Hyväkulkuinen karstimaa näytti aika vinkeältä. Kuin erikokoisia kivihattivatteja olisi ripoteltu ympäriinsä ja reunoilla ne yleensä tanssivat piirileikkiä vieri vieressä.

154: Maasto näytti hyvältä niin päätimme mennä suoraan. Tossujen alle löytyikin mukava polku, jota kartassa ei ollut ja se vei oikeaan suuntaan niin mikäs siinä tallatessa. Rastille mentiin ison polun kautta varmasti. Rasti oli tunneli. Vau. Molemmissa päissä oli iso sisäänkäynti ja rasti siellä hämäryydessä. Liikkua näki ihan hyvin ilman lamppua. 

143: polkua tielle ja tien mutkasta suunta kohti rastia, lukien matkalla karstin reunat. Opastimme rastille myös sijainnistaan epätietoiset paikalliset suunnistajat. Olipa penkka. Hikeä pukkasi ihan huolella.

172: Käyrää pitkin polulle ja sitä pitkin rastin viereen. Tarja tuumasi kuunneltuaan puuskutustani että kohta helpottaa harjanteen jälkeen. Mitä vielä, ylämäki jatkui. Luimme käyrät väärinpäin. Ihan hikeä pukkasi. Rastia ennen oli piikkilanka-aita. Polun kohdalla oli onneksi tikapuuylitys, joten tällainen pääjalkainenkin pääsi siitä sulavasti yli. Aidan takana meitä tervehti lehmälauma laitumella. Eivät välittäneet ohi puhisevista suunnistajista pätkän vertaa. Rasti löytyi supan pohjalta ilman mitään ihmeempiä kiemuroita.

105: Aah alamäkeä ja vihreää. Mutta ensin oli ylitettävä se pahuksen aita. No eihän siellä mitään ylityspaikkaa ollut mutta alta kiemurtelimme kuin madot konsanaan. Laskeuduimme mutkat oikoen polulle ja lähdimme suunnalla kohti rastia. Vau, mitä piikkipuskapöheikköä ja rastia ei mailla halmeilla. Paikallistimme itsemme kartan reunalta isolta polulta. Ja ei kun uusi suunta kohti supparastia. Pöheikön takaa se rastisuppa sitten löytyikin ja valtavan syvä se olikin. Tuli ne Hollolan isoimmat supat mieleen siitä kahden käyrän supasta. Paitsi että Hollolasta puuttuu ne jyrkännereunat. Ai mistä tiedän. No siitä että olen puuhastellut siellä  Hollolan supikoissa enemmän kuin halusinkaan ekassa Venlojen viestissäni.

WP 1: Suunta rinnettä alas ja kohti vesipistettä. Tulimme aivan telkkinä vesipöntöille. Pidimme kunnon tauon ja täytin sekä rakon että pullot. Juomaa oli kulunut tähän mennessä reilu kaksi litraa. Vesipisteellä vaihdoimme myös muutaman sanan Miian ja Samin kanssa, jotka osuivat sinne samaan aikaan. Tyhjensin vielä kengät kaikesta sälästä ja matka jatkui. Uusin voimin. 

155: Polulle, tielle, tien mutkasta rastille ja leima.

104: Vihreän läpi polulle ja sitä pitkin aukean reunaan luovien kohti isompaa kärrypolkua. Kolme metriä ennen kärrypolkua meidät pysäytti aivan järjetön piikkipöheikkö. Yritimme kolmesta kohtaa läpi muuta aina jouduimme perääntymään. Neljännestä mentiin sitten lävitse. Ilman täytti äänekkäät suomenkieliset voimasanat. Pääsimme tielle ja kysyin Tariukselta pitäisikö meidän pysähtyä puhdistamaan hänen verta vuotava polvensa. Hän totesi vain että kyllä se siitä tyrehtyy ja matka jatkui. Kuljimme polkua pitkin länteen koska polun toinenkin puoli oli täynnä aaah niin ihanaa piikkipuskaa. Ja piikkipuskan takaa paljastui taas piikkilanka-aita. Eikun reput selästä ja ryömintähommiin. Pääsimme ali ja jatkoimme kohti mäen päällistä ja kohti rastia. Rasti oli sola. Pääsimme mäen päälle ja siellä oli ainakin 3 solaa. Ei rastia. Kuulin että joku leimasi rastilla. Olimme siis oikeassa paikassa mutta miten hitossa sinne rastille oikein pääsee! Kiersimme supan toiselle puolelle ja sieltäkään ei päässyt rastille. Yritimme supan pohjan kautta etelän puolelta. Nada. Kiipesimme takasin kolmen solan mäen päälle ja viimeisen solan takaa paljastui vieläkin suurempi sola. Laskeuduimme solaa varovasti ja änkesimme kiven ja kallion välisestä raosta ja pudottauduimme alas. Ja kas siinähän se rasti oli piilossa kiven alla. 

Tarius vastaan piikkipuskat lopputulos maalissa. Huh!


171: Yksissä tuumin päätimme mennä valkoista metsää pitkin polulle ja kiertää sitä pitkin isommalle polulle ja ottaa seuraava rasti etelän puolelta. Tossuissa painoi ja mieli oli maassa isoista pummeista, jotka olivat syöneet aikaa ihan tuhottomasti. Tariuskin hiljeni kun ei saanut energiaa imeytymään. Yritimme napostella kulkiessa ja juoda. Rasti löytyi luovien suppien välistä.

142: Suunta ja mäkeen. Oli ihan riittävän kuuma. Puuskuttaen kapusimme mäenrinnettä kohti aukean laitaa ja kaarsimme rinnettä pitkin rastille. Tämä rasti näkyi kauas.

88: Kierto polkua pitkin rastin viereen ja leimaus. Ihan noin helposti se ei kuitenkaan sujunut, sillä lähellä rastia mulla kramppasi vasen jalka sisäreidestä nilkkaan saakka. Karjuin kuin teurastettava sika. Suolaa, juomaa ja matka jatkui. Rasti löytyi ilman ongelmia.

WP 2 : Jatkoimme polkua pitkin niitylle ja luovimme piikkipöheikköjä kierrellen rinnettä pitkin kohti tietä. Tietä pitkin sitten lampsimme juomapaikalle. Hanasta tuli ihanan kylmää vettä. Nam! Täytin rakon ja pullot. Istuimme ja söimme hiljaisina. No eipä ollut muillakaan tankkaamassa olleilla joukkueilla paljoa sanottavaa. Totesimme yhteen ääneen ettei tee mieli enää yhtään rämpiä karstipöheiköissä vaan että jätämme kökköpätkät väliin (97 ,61,78,35 ,96 ,47 rastit skippasimme) ja muutamme reittiä oikaisemalla suoraan vuorille kohti rastia 162, jonka lisäsimme suunnitelmaan.

162: Nousimme tietä pitkin kohti aukeita laidunmaita. Ensimmäisen mutkan takaa meitä tervehtivät Nastolan naiset. Saimme halaukset ja iloiset tsempin toivotukset sekä viestin aviopuolisoiltamme että pysykää poissa 96:lta pimeällä...Jatkoimme tunkkaamista ja saavuimme risteykseen josta suuntasimme polulle ja sieltä ylös harjanteelle luovien supan vasenta reunaa. Ihanaa kun näkyvyys oli hyvä ja alusta hyväkulkuista. No olihan se ainakin vähän aikaa. Rasti oli kahden kivilouhikkosupan välissä nenän päällä oleva puu. No se näkyi kyllä mutta sinne pääseminen oli kyllä ihan toinen juttu. Kiipeiltiin ja puhistiin ja taas kiipeiltiin. Mutta lopulta saimme leiman.

49 : Nousu harjanteelle ja sitä pitkin mäen reunaan ja lasku alas suppaan. Voi autua miten hienoa maastoa. Lampaat laidunsivat rauhassa eivätkä välittäneet suunnistajista. Tulimme supalle ja mietimme onko tämä nyt sittenkään se oikea, kun rastia ei näy. No eipä näkynyt kun se oli piilossa kiven ja supan irtomaajyrkännereunan välissä. Rasti näkyi ainoastaan lännestä tuijoille. Reilu peli on takapuolesta, ainakin kisajärkkärien mielestä.

34 : Suunta tielle pahimpia piikkipensaikkoja kierrellen ja tietä aitauksen reunaan ja rastille. Pidimme tauon pari sataa meriä rastin jälkeen ja kaivoimme otsalamput esiin. Kello näytti varttia vaille yhdeksää. Sumu alkoi nousta ja kymmenessä minuutissa tuli pimeää ja olimme aivan hernerokkasumussa. Näkyvyyttä oli otsalampun valossa 2-3m. Jatkoimme suunnalla. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Katse kompassissa askel kerrallaan kävelimme eteenpäin. Ihan yhtäkkiä viereltäni kuului ”muu”. Arvatkaa säikähdinkö. Siinä kahden metrin päässä minusta seisoi vaalea lehmä tyytyväisenä märehtien. Pelästys suli nauruksi. Jee! Löysimme polun ja sitä pitkin tien. Tietä pitkin kulkiessa piti olla suunta kompassissa, jotta pysyimme tiellä. Näkyvyys oli aivan nollissa. Hyvä kun huomasimme aidan tien vieressä. Totesimme että vasen käsi aidalle ja menoksi. Niin tallustimme rastille aitauksen toiselle puolelle ja saimme leiman. 

Rastin 34 aitaus. Hernerokkasumussa maisema näytti toisenlaiselta. Kisayleisöä sumu ei kuitenkaan haitannut.

Sitten pidimme kriisikokouksen. Totesimme että emme voi jatkaa ylhäällä vuorilla kun näkyvyys on nollassa eli meidän on suunnattava alas sumuttomille suunnistusmaille kohti Hash Housea ja poimia matkalta kaikki mahdolliset pisteet. Helpommin sanottu kuin tehty. Eli meidän loppusuunnitelmamme vedettiinkin sitten vessasta alas. Noin niinkuin kuvainnollisesti. Jurppi ja sapetti ja harmitti ihan kympillä. Hei hei mitskusuunnitelma.
77,160,103,58,121,83,72,62,33,43,81,78,67,102,44,57,113,95,76,122,69,59,161,114,151,48,87,41+32.

35: Päätimme palata tielle ja kulkea sitä pitkin varmaan ojan ja tien ristykseen paikkaan, josta otamme suunnan alas polulle. Sitten suunnalla mäkien välissä olevaan notkoon, josta polku alas alkaa. Tähän asti sujui mainiosti. Koskaan en ole näin sokkona suunnistanut koko neljänkymmenen suunnistusvuoteni aikana. Polulla piti koko ajan vahtia kompassia ettei harhautunut väärille eläinten urille. 35 hoodeilla tosiaan saimme loistoidean että haetaan tuo rasti kun se on ihan tuossa vieressä. Jep, jep. Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Fiksummat olisivat jo jatkaneet mutta me päätimme että se rasti löytyy. Löytyihän se sitten n.50min etsimisen jälkeen kivisestä iglun muotoisesta rauniosta kivisen supan pohjalta hernerokkasumun keskeltä. Igluun piti ryömiä leimaamaan matalasta oviaukosta. Oli kuulkaa aikas voittaja fiilis kun SI-tikku piippasi leiman talteen.
Sumukiemuroita...
 41: Iglulta otimme suunnan takaisin polulle. Löysimme polun ja jatkoimme alaspäin. Reilu puoli kilometriä alempana sumu hälveni. Juhlavaa. Nappasimme rastin polun mutkasta suunnalla ja jatkoimme kohti Hash Housea. Hiukan ennen isoa tietä metsässä näkyi valoa ja tuskastunut ääni huusi kaverilleen: Nada! Saattaa olla ettei mitään löydy, jos on vielä 400m rastille matkaa. Kyllä nauratti! 

Hash Houseen saavuimme bajamajojen kautta. Tyhjennys ennen tankkausta. Kylläpä pasta bolognese ja cokis upposi Vuorenpeikkoon hyvin rivakkaan tahtiin. Nam.Tarius sen sijaan oli aivan rikki kun ainoat gluteenittomat tarjottavat olivat banaani ja appelsiini. Marssin keittiöön ja kysyin että onko jotain ruokaa ilman gluteenia. Ensin kohauttelivat olkapäitä ja pahoittelivat ettei ole mutta sitten korotin ääntä. Lopputulema oli se että Tarius sai paellan nenän eteensä. Se upposi. Hän virkistyi ja päätimme jatkaa matkaa ja noukkia ne rastipisteet mitä turvallisesti yöllä voisimme hakea. Pikasuunnittelulla loppumatkaksi muodostui:

48: Hiukan viluisina lähdimme hash houselta talsimaan tietä pitkin. Ylämäki lämmitti meidät kuitenkin tehokkaasti ja pian pitikin pysähtyä riisumaan takit pois päältä. Rasti löytyi takakautta polkua pitkin aivan telkkänä. 

114: Nyt otettiin käyttöön varma yösuunnistustaktiikka. Kiertämällä polkua pitkin rastin viereen ja varmasta pisteestä suunta rastille. Matkalla hihittelimme kartoittajalle, rastiympyrässä oli jyrkänne ilman korkeuskäyrää. Hassua, ainakin aamuyön tunteina. Rasti löytyi ongelmitta. Paitsi että meinasin tallata polulla taukoa pitävän miesjoukkueen voileivistä pannukakkuja.

161: Varma kierto polkua pitkin rastille. Tiukka ylämäki piti huolen ettei tullut kylmä. Tulimme rastin kohdalle ja aloimme tähystämään rastia. Polun reunassa oli iso musta aukko. Tarja meni sen reunalle ja tähysti alas. ”Mä näen rastin. Se on tuolla 30m alempana.” Sitten vaan kiersimme itäpuolelta etsien alasmenopaikkaa. Löysimme pehmeän lehtikerroksen peittämän jyrkän rinteen, mitä pitkin muutkin olivat alas laskeutuneet. Ilma viileni supan pohjalle mennessä ja tuntui jo ihan kylmältä kun saavutimme pohjalta rastilipun. Aavemainen paikka. Ei tehnyt yhtään mieli jäädä pidemmäksi aikaa. Hrrr.

59: Jatkoimme polkua tielle. Tässä vaiheessa minnulla alkoi uni painamaan silmiä oikein kunnolla. Pysähdyimmekin polun varteen tauolle ja sain ottaa parin minuutin voimatirsat. Simahdin laakista. Tirsojen jälkeen meno piristyi ja lisäboostia matkaan antoi reepusta löytynyt ässämix pussi. Rastikin löytyi ihan suoraan jyrkänteen reunalta, jonne kivuttiin pientä uran tynkää pitkin. Ei tehnyt mieli horjahtaa...

76: Palasimme polun mutkaan ja nousimme polkua ylämäkeen. Olihan taas penkka poikineen. Polkujen risteyksestä lähdimme suunnalla alas rastille ja sieltä karstikivikosta ja pusikosta rasti sitten löytyikin.

57: Tiukka ylämäki jatkui seuraavalle supparastille. Vihdoin saavutimme mäen harjanteen ja penkka loiveni. Juhlavaa. Väsyneenä sitä nauttii pienistäkin iloista. Päätimme lähestyä rastia polun kautta sillä toisen reitin tukki taas korkea piikkilanka-aita. Sen aidan ylitys ei olisi meikäläiseltä onnistunut ilman Pekka Niskan nosturia. Ja alitukseen olimme auttamatta liian paksuja. Onneksi polun kohdalla oli ihan oikea ylityspaikka ja tikapuut. Ylitystyyli ei enää ihan sulavaa ollut mutta yli mentiin että heilahti.

44: Lähdimme nousemaan rinnettä uralle ja sitä pitkin aukealle alueelle. Ylitimme laidunalueella kaksi mäenlakea ja niiden jälkeen aloimme zuumailemaan laskeutumispaikkaa alas rastinotkoon. Lupinen valoteho auttoi zuumailussa ja pian virkistimme itseämme puikkelehtiessamme piikkipuskien lomassa kohti rastia. Rasti oli ojanotkon pohjalla ja sinne päässeminen ei ollut mikään helppo homma piti kiipeillä tiukassa irtomaarinteessä ylös ja alas ja varoa tipahtamasta viereiseen holeen. Kyllä pelotti. 

WP 4: Jihuu. Aamu oli valkenemassa ja pimeys väistyi aamun harmauteen. Juhlavaa taas nähdä normaalisti. Kuljimme hienoja karjapolkuja pitkin vesipisteelle. Onneksi vesipisteellä piti taukoa miesjoukkue, muutoin emme olisi sumeilla aivoillamme hiffanneet hanaa, joka oli hienosti maastoutunut pieneen kivipenkereeseen parikymmentä metriä juottokaukalon takana.

Kisayleisöä

113: Tauko teki terää ja selvästi piristyneinä suuntasimme kohti seuravaa karstialuetta. Katsojatkin hirnuivat ja heiluttivat häntiään kun kuljimme ohitse. Tarja teki kyllä niin tyylikkään reitinvalinnan ja täydellisen toteutuksen että oksat pois. Karstialueen läpi polku uraa pitkin ja rastille pudottauttuminen sitten avoimen alueen kautta. 10+ arvoinen suoritus ja papukaijat päälle.

96: Könysimme suunnalla karstialueen läpi ja tupsahdimme polulle juuri sinne minne pitikin. Jatkoimme polkua pitkin rastin lähelle. Tässä vaiheessa vasta tajusin että miten päin ne käyrät oikein kartassa olivatkaan kun eteemme aukeni toinen toistaan syvempiä karstisuppia jyrkänteillä höystettyinä. Kiersimme alakautta kun emme olleet täysin varmoja sijainnistamme. Alhaalta ajauduimme väärään suppaan ja meni hetki itsemme paikallistamiseen takaisin kartalle. Neuvottellun jälkeen nousimme harjanteen yli ja laskeuduimme kiipeillen leimaamaan rastin supan syövereistä. Pelottava paikka. Liukasta ja syviä pudotuksia ihan uran vieressä.Onneksi emme olleet siellä pimeällä.
Nastolan teräsnaiset nousemassa rastilta 96 nautinnollisessa karsti-piikipuska YLÄ-mäessä.

87: Palasimme suosiolla rastin eteläpuoliselle tielle ja pidimme neuvottelupaussin. Päädyimme kiertoon niittyjä pitkin tielle. Olipa hieno taivaltaa avoimella rinneniityllä ja katselijat laidunsivat rauhallisina vieressä. Jopa hölkkäsimme ihanan alamäen, näytti varmaan todella sulavalta menolta. Aluksi meidän piti hakea rasti 95 mutta skippasimme sen kun kumpikaan ei erottanut enää kartasta mihin suuntaan syheröt laskee ja mihin nousee. Se olikin viisas päätös. Rasti 87 löytyi tien päästä lähtevän uran päästä. 

32: Laskimme että ehdimme vielä hyvin hakemaan nämä kolme pistettä. Mutta emme enää 151, kun sieltä olisi ollut vielä tämäkkää penkkaa tarjolla ihan riittäämiin. Rastivälin menimme luovien suunnalla. Tovin taivallettuamme hoksasimme että suunta on väärä. Väsyneillä aivoilla tehty pikapalaveri tuotti loistavan korjausliikkeen ja pääsimmekin takaisin optimireitille. Ennen rastia saimme vielä kerran kiemurrella piikkilanka-aidan alta. Suorastaan sulokasta liikehdintää. Rastin otossa ei ollut ongelmia.
Maalissa
Saavuimme maaliin taivallettuamme 23h30 min, 61km ja nousua reitillämme oli 2.1km. Otimme vielä loppukirin maaliin. Mahtavaa! 

Vaisut naiset orrella. Arvatkaa väsyttikö????

Näin kisan jälkeen tietysti hiukan harmittaa että jäimme neljännelle sijalle veteraaninaisten sarjassa. Mutta.Olen erityisen ylpeä meidän sujuvasta yhteistyöstä suunnistuksessa. Ja siitä että saimme koottua itsemme ja pelastettua loppukisan reitin uudelleen suunnittelulla hash housessa. Mikä parasta, tsemppasimme toisiamme kun oli vaikeita hetkiä ja hurrasimme onnistumisille rastinotossa.

Palautuminen on ollut nopeaa, johtuu tietysti suurimmaksi osin sumun aiheuttamasta lenkin lyhenemisestä. Arvoin kenkävalintaa ihan loppumetreille saakka ja onneksi päädyin Inovin x-talon 212:siin, vaikken niillä yli kuutta tuntia pidempään ole koskaan ulkoillutkaan. Kenkä piti loistavasti karstikivikoissa ja kosteissa irtomaarinteissä. Jaloissa oli vain yksi pieni rakko kotiin tuomisina. Tuskin kisaviikolla tehdystä jalkahoidosta haittaakaan oli. Muutenkin varustus toimi mainiosti pitkät sukat ja polvimittaiset trikoot ja t-paita olivat päällä koko reissun. Yöllä lisäsin irtohihat ja takille oli tarve hash houselta lähtiessä. Lupinen otsalampun pienin teho oli täysin riittävä matkantekoon. Muutamassa syherössä käytin suurempaa valotehoa hetken aikaa. Eväätkin riittivät ja uusi tuttavuus seesaminsiemen-hunajapatukka oli herkkua ja ässämixit pelastivat aamukuuden koomalta. Elpymisen jälkeen hyvillä mielin siis takaisin reenien pariin. Mielessä siintää jo Italian ERC 2017 Toscanassa.

Kiitos Tarius!



















sunnuntai 14. elokuuta 2016

Hiljaiseloako???

Hiljaista on pidellyt Vuorenpeikon blogi-rintamalla. Mutta se ei tarkoita sitä ettei mitään ole puuhasteltu. Päin vastoin, uusi neitopeikon kanssa aloitettu yhteinen harrastus on imaissut mukaansa. Nimittäin koskimelonta.
Vuorenpeikko Sittarännin kuohuissa
Kaikkihan alkoi keväällä siitä, kun peikkoneito kysyi että voidaanko me taas mennä katsomaan Myllykoskelle kevään koskimelontakisoja. Luonnollisesti minulla ei sitä mitään vastaan ollut. Niinpä kisapäivänä parkkeerasimme kosken partaalle muun yleisön joukkoon ja ihastelimme upeita laskuja läpi kuohujen ja ripeää reskuutustoimintaa, kun kisaaja kaatui uimasille. Kilpailut järjestävä seura, Kohina, mainosti kisan kuluessa omia tulevan kesän koskimelontakurssejaan. Kun kisaan osallistunut venäläisnainen kaatui ja ui kosken alas, neiti kysyi naama innosta hehkuen että voitaisiinko me osallistua sellaiselle alkeiskurssille. Siitä se sitten lähti.

Neitopeikko huvittelemassa Sittarännin loiskeissa.


Kesäkuun toisena viikonloppuna sitten pakkasimme vermeet autoon ja suuntasimme perhoset vatsassa kutitellen kohti Kymijokea ja Konttia, Kohinan melontatukikohtaa. Perillä meille valittiin sopivat kajakit, aukkopeitteet, melat ja kypärät. Sen jälkeen meidät jaettiin kahteen ryhmään. Molemmilla ryhmillä oli omat pääopet ja liuta apuopeja. Neidin kanssa pääsimme eri ryhmiin, jotta molemmat voisivat keskittyä melontaan täysillä. Meille opetettiin virtaan menemistä ja sieltä pois tulemista sekä virran yli lossaamista. Ja tietty ne tärkeimmät eli mitä tehdään kun kaadutaan ja joudutaan uimasille. Koko viikonloppu oli täynnä uuden oppimista. Lauantaina pidemmällä ruokatauolla maistui totta totisesti myös päiväunet. Ja iltapäivällä jatkettiin taas joella ja lopuksi päästiin myös laskemaan koskia aina Torminvirran loiskeista väliportaan kautta alas Sittaränniin.

Tiukkaa keskittymistä.
Ensimmäinen lähestyminen kohti Torminvirtaa nosti palan kurkkuun. Voi kauhistus mitkä aallot ja mikä kohina ja pauhu. Hui! Piti ihan niellä pari kertaa. Uintikeikaksihan se ensimmäinen lasku sitten meni, kun sivuaalto heitti sukellusveneosastolle. Sain oivan neuvon että koskeen mennessä kannattaa hyräillä jotain biisiä. No, ensimmäisenä kyllä mieleen tuli Mikki merihädässä...nyttemmin päässä soi ”No hitto miks ei” eli kehitystä on tapahtunut sillä saralla. Iltasella oli mukava kuunnella kokeneempien melojien juttuja, kokemuksia ja vinkkejä. Tosin väsy iski kyllä nopsasti ja saunanpuhtaina kellahdettiin makuupussiin koisimaan.


Sunnuntaina jatkettiin melomista ja iltapäivällä sitten saimme kurssitodistukset. Väsyneinä ja onnellisina suuntasimme auton keulan kotia kohden. Olimme taittaneet kotimatkaa pari minuuttia, kun peikkoneiti kysyi että voisiko partioleirin perua, jotta hän pääsisi junnuleirille melomaan. Ja ennen kuin peikkoneiti simahti apukuskin penkille sanoi hän että kurssilla oli tosi kivaa kun oli niin hyvät opet ja kivat kurssikaverit. Ja että kosken laskeminen on kivempaa kuin Lintsillä huvittelu. Olin samaa mieltä. Kotona sitten naputtelimme Kohinan jäsenhakemukset matkaan. Ja melko pian tämän jälkeen perheemme kasvoi yhdellä koskikajakilla Purkilla.


Yhteistyöllä vaihtuu peikkoneidon Purkkiin isompi jalkatuki.
Kurssin jälkeen olemme yrittäneet päästä vesille niin usein kuin mahdollista. Aivan mahtavaa on ollut se että joka kerta kun olemme päässeet Kontille, löytyy vesille tueksi kokenut meloja mukaan. Heiltä on saanut hyviä vinkkejä ja uusia oppeja. Olemme tunteneet itsemme tervetulleiksi koskimelontayhteisöön. Toivottavasti omat taidot karttuvat niin että voimme sitten tulevaisuudessa vastavuoroisesti opastaa itsekin aloittelijoita ja olla apuopeina aloittelijoiden kursseilla. Ihanaa on ollut huomata että vanhakin oppii uusia juttuja. Tosin paljon hitaammalla kehityskäyrällä kuin peikkoneito. Nyt meillä on työn alla eskimokäännöksen harjoittelu. Omaa opettelua varjostaa eskimoklinikalta parin vuoden takaa saadut traumat. Niitä on nyt pikkuhiljaa nuijittu pois ajatuksista ja harjoiteltu. Vielä se pyörähtää ensi kevääseen mennessä. Loiskis ja molskis!

Vuorenpeikot lähdössä tiistaimelonnoille.












lauantai 30. huhtikuuta 2016

Võhandumaraton 2016



Tänä keväänä otin osaa Võhandumaratoniin kolmatta kertaa. Võhandumaraton on siis eteläisessä Virossa järjestettävä 100km:n mittainen jokimelontatapahtuma, joka tänä vuonna järjestettiin 11 kertaa.

Perinteisesti matka alkoi hemmottelulla Pühajärve SPA Hotellissa, nauttien kylpylähoidoista sekä keväisistä maisemista, parin yön verran. Perjantaina kävimme viemässä kajakin, Melootin, Võruun odottamaan lauantaiaamun starttia. Illalla hotellilla spekuloimme kisan kulkua ja laskimme viime vuoden ajoista sellaisen suuntaa antavan aikataulun. Tähtäimessä oli 14h ja 18min. Tosin matkassa on aina muuttujia, kuten kolarit muiden paattien kanssa, uimaretki pohjapadon kuohuissa ja purkin tyhjentäminen, veden määrä joessa, hyytyminen yms. 

Keltavuokkoja Pühajärvellä


Kaikki tallella...vielä... ja ihana pinkki peittää kivasti vanhat mustat kynnet. Spa jalkahoito <3



Herkku tankkausta ennen kisaa.

Lähtöä odotellessa

Lähtölaukaus pamahti klo 7.00 aamulla ja matkaan loiski ennätysmäärä (800) erilaisia kanootteja, kajakkeja, kumilauttoja, sup-lautoja, vesifillareita ponttooneilla ym. Oli kaksikkoja ja yksikköjä sekä kumilautoilla 4-8 melojaa. Oma lähtötaktiikkani onnistui todella hyvin. Viime vuoden kolareista viisastuneena otin paikkani ulkokaarteen puolelta ja pidin sen koko 5km järviosuuden ajan. Vettä loiskui niin alhaalta kuin taivaaltakin, joten silmälaseissa näkyvyys oli romanttisen usvaista.


Joella hiukan ruuhkaa.
Totutusti letka sumppuuntui kun vaihdettiin järvimaisema jokimaisemiksi. Ensimmäiset 7km sujui samaa vauhtia kuin viime vuonnakin eli hyvältä tuntui. Kilometrit 7-31 olivat ”tasaista” jokea, jossa ruuhkaa piisasi ja arvaamattomasti liikkuvia kumilauttoja sai ohitella ainakin parikymmentä. Paidrassa 31km:n kohdalla oli ensimmäinen kantopätkä. Siellä oli oma huoltoni vastassa ja saimme vielä kantoapua paikalliselta katsojaltakin. Otin vähän evästä ja vaihdoin juomapullon ja sitten takaisin joelle.

Rantautumassa Paidraan 31km takana.
Vau mitä virtauksia! Aiempina kertoina tällä 10km:n pätkällä on ollut muutamia virtapaikkoja. Nyt koko pätkä oli virtauksia ja loiskeita. Ensimmäiset ”uimarit” vaihtelivat vaatteitaan rannalla ja tyhjentelivät paattejaan äyskäröimällä. Oma meno tuntui varmalta mutta ei varmasti olisi ollut niin mukavan tuntuista ellen olisi saanut alle retkeä Vantaanjoen koskille. Tähän kymppiin kului aikaa vain tunnin verran mikä oli reippaasti nopeampaa kuin vuosi takaperin.

Leevissä 42km:n kohdalla oli toinen kantopaikka, jossa ohitettiin maitse laskukelvoton vanhan myllyn pohjapato. Leevissä sai myös keittoa. Ai että hernekeitto maistui nannalle. Pidin täällä myös puskatauon. Kuivapuvusta, liiveistä ja aukkopeitosta kuoriutuminen ja niihin hikisenä takaisin kampeaminen käy ihan urheilusta sinänsä. Ja kun vielä puskakäynnin (= pellon reuna) jälkeenkin kuivapuvun sisäpuoli säilyi kuivana niin olo tuntui suorastaan voittajalta.

Seuraavat 15km ovat Võhandumaratonin parasta antia, viiden vanhan myllyn pohjapatoa ja niiden kuohuja. Tällä pätkällä näkyi joka kuohujen jälkeen, joku venekunta rannalla tyhjennyshommissa ja kiskomassa kuivaa päälle. Nautin suunnattomasti loiskiessani kuohuissa ja virtauksissa. Yleensä se potentiaalisin uimapaikka, Syvähavvan pohjapato, oli helposti laskettavissa eikä kivillä tarvinnut kolistella, kun vettä riitti. Toisaalta muut pohjapadot olivatkin sitten taas haastavampia. Yhden pohjapadon vieressä on mökki, jonka asukkaat olivat raahanneet tänäkin vuonna mustan nahkasohvansa grillin kera rantaan ja he kannustivat aivan mielettömän upeasti kaikkia kisaajia. Kaikki kiva loppuu kuitenkin aikanaan ja saavuin 55km:n paalulle tunnin aika arviota edellä. Mikä tarkoittaisi sitä että jos vain pystyisin pitämään tämän vauhdin ilman hyytymistä, ehtisin valoisalla maaliin.
Syvähavva laskettu pystyssä

Reosta oli 21km seuraavalle soppapaikalle Leevakuun. Näille kilometreille osui tämän reissun tuskaisimmat hetket. Vitosen pätkä jatkuvasti mutkittelevaa jokea ja meno tuntui niiiiiin tahmealta. Onneksi huoltajani Sari ja Mummi olivat kaikissa mahdollisissa paikoissa kannustamassa ja buranan voimalla jatkoin matkaa. Onneksi kelikin alkoi paranemaan ja veden tulo taivaalta loppui.
Vauhdilla rantaan Leevakussa.
Saavuin Leevakuun 76 km:n kohdalle tunnin ja vartin etuajassa. Keulan kolahtaessa maihin oli reipas järjestäjä jo kiskomassa Meloottia vauhdilla rannalle. Hyvä kun pysyin kyydissä. Rantaan kampeaminen kankeine koipine oli varsin huvittava näky. Siirsimme Melootin lähtörantaan ja hain kipon kaalisoppaa. Ei maistunut yhtä hyvälle kuin aiempi soppa mutta syötävää oli. Jälkkäriksi Mummi pilkkoi suklaata aukkopeiton päälle ja sitten mut tuupattiin taas matkaan.
Että maistui cola ja suklaa hyvältä.
Enää jäljellä 24km maaliin ja olin edelleen ”aikataulua” tunnin edellä. Tylsää leveää järvimäistä jokea eli silkkaa mättämistä, oli tarjolla 91km:in asti. Suklaan voimalla loiski Melootti menemään. Ennen viimeistä huoltoa, kierretään yksi niemi, jonka ranta tarjosi aivan häkellyttävän kauniin näkymän verkkokalvoille. Isoja korkeita puita ja alla vihreä matto täynnänsä valkovuokkoja.

Viimeinen kantopaikka Räpinä ja jäljellä enää 9km. Rantautuminen Räpinän jyrkkään rantaan kankeana kuin rautakanki on joka kerta yhtä mieleenpainuva tapahtuma ja se tarjoaa myös suunnatonta huvia katselijoille. Aiemmista vuosista poiketen huoltonikin löysi Räpinään samaan aikaan minun kanssani. Minulle purkki redbullia käteen järkkäreiltä ja kipittin kankeana purkkiani kantavien Sarin ja järkkärin perässä kohti vesillelaskurantaa. Rannasta minut tuupattiin vesille vaudilla. 
Sari lähettää vauhdilla matkaan Räpinästä kohti maalia.

Viimeiset 9km ja niin erilaiset kuin ennen, sillä ekaa kertaa pääsin melomaan valoisalla ilman huvittavia otsalamppuepisodeja. Tällä pätkällä pitää vain pitää vasen väylä, jottei eksy siitä ainoasta joenhaarasta itäisen naapurin maille. Kilometri ennen maalia kuului joen rannalta iloista kannustusta ja tajusin että Kaisu ja Krisse siellä tsemppasivat minua! Kehottivat ottamaan loppukirin mutta ikävä kyllä ei ollut muita vaihteita jäljellä enää kuin on ja off. Mutta hymyssä suin loiskin Melootin maaliin Vööpsun maatiesillan alle ajassa 13h 4min ja 100km Võhandujokea takana. Wuhuu! Mä tein sen!
Väsynyt onnellinen kerää voimia melootista pois nousemiseen maalissa.
Rantautuminen oli taas oma episodinsa. Päästyäni purkista pois kaulaani ripustettiin hieno osallistujamitali! Timanttinen huoltajani järjesti kaksi apumiestä kantamaan Melootin autolle. Eli sain vain taapertaa perässä ja hykerrellä onnessani tyytyyväisyydestä ja maaliinpääsystä. Autolla kuivaa vermettä niskaan ja tällä välillä olivat avuliaat paikalliset nostaneet melootin auton katolle ja kiinittäneet sen valmiiksi. Uskomattoman upeaa avuliaisuutta, josta kiitin lämpimästi!!

Onnelliseen olotilaani tuli kuitenkin särö, kun kuulin että yleensä rautaisen terve Mummi oli voinut pahoin Räpinässä. Siinä sitä sitten kotimatkalla spekuloitiin että koska herra Yrjö iskee minuun kun mietittiin kuka pilkkoi suklaat ja vaihtoi urheilujuomapullot koko alkumatkan... no kotiin päästiin ilman kommelluksia ja ehjinä. Ja tiistaina sitten hra Ykä tuli kuumeen kera kyläilemään. Pari päivää kului sitten melko tiiviisti sängyn pohjalla, harjoitellen spurtteja kohti kylpyhuonetta tasaisin väliajoin. Nyt on kulunut viikko Võhandusta ja olo melonnasta palautunut muttei taudin jäljiltä niin hyvä että olisin voinut lähteä Salpaus-Rogainingiin mukaan.  Tällainen seikkailu tällä kertaa :D
Kyllä näiden muistojen vuoksi jaksaa 100km meloa. Tuorein oikealla.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Transgrancanaria 2016 karun kauniissa maisemissa

Transgrancanaria Advanced 83km nousua 4300m

Valmistautuminen kisaan ei ihan sujunut normimallilla. Vuodenvaihteesta alkaen sairastin pientä inhottavan sitkeää flunssan poikasta, joka sitten tammikuun loppupuolella äityi oikein kunnon kuumetaudiksi. Tervehdyin vasta reilu pari viikkoa ennen kisaa. Moni minua viisaampi olisi jättänyt koko kisan väliin. Mutta luuleeko kukaan minua yhtään tunteva että pystyisin moiseen??? No en todellakaan.



Lähdimme perheen kanssa hiihtoloman viettoon kisahoodeille kaksi viikkoa ennen kisaa. Ensimmäisen viikon ulkoilin neidin kanssa rauhalliseen tahtiin maisemia ihastellen, kisapolkuja tallaten, jalkoja alamäkiin totuttaen ja lämpöiseen ilmanalaan totutellen. Pääsin tekemään vain kaksi omavauhtista lenkkiä ja niiden perusteella päätin kuitenkin lähteä kisaan mukaan. Polut olivat haastavia mutteivät mitään mahdottomia. Tossuiksi minulla oli mukana vain kahdet hokat, joista art challengerit päätin laittaa jalkaan kisaan (toiset uudemmat sitten puolivälin krouviin, drop bagiin, varakengiksi.) Tosin jo ulkoillessa ne hankasivat Mammuttimarssissa hiukan herkistyneitä vasemman jalan varpuleita. Tämä vaiva saatiin kuitenkin hoidettua paniikkipuhelulla mun kenkäexpertille <3. Paniikkitulen pikasammutukseen tarvittiin 1.jalkakuorinta, joka oli helppo suorittaa inglesin hiekkarannalla rantavedessä porskutellessa. 2. Yö-rasvaus ja vähän päivälläkin. 3. kaksi ohutta sukkaa vasempaan jalkaan. 4. ja tietty kisaan vaseliinia varpuleihin. Toimi!

Karun kaunista maisemaa muutaman vuoden takaiselta metsäpaloalueelta.


Kisan lähtöaika klo 07.00 aamulla tarkoitti luonnollisesti sitä että minä, joka en todellakaan ole aamuihminen, joutuisin astumaan ulos omalta mukavuusalueeltani. Herätyskello pärähti klo 03.15. Kamat päälle ja lautasellinen weetabix muroja nassuun. Kisareppu selkään ja muovipussiin vähän evästä ja matkaan. Bussissa tuntui loppumatkasta hiukan siltä että muovipussia saatetaan tarvita serpentiinimutkissa ihan oksupussiksi. Muttei onneksi tarvittu.

Ilmavaa kisapolkua Tunten ja Ayagauresin väliltä ja 8km alamäkeä.

Fontanales: Lähtö klo 07.00 tai siis lähempänä 7.15 kun järkkärit vatuloivat kisailijoita lähtökarsinaan tsekatessa. Mitäpä luulette? Riittääkö yksi lukulaite 500 kisajaalle. Tai riittääkö kaksi bajamajaa samalle määrälle kisaajia? Espanjalaistyyliin riittää.

Fontanales-Valleseco: 7,5km:n pätkä sisälsi pari pientä töppyrää ylös ja loppu alamäkeä kylään. Heti lähdön jälkeen polku kapeni ja kiltisti jonotimme muiden mukana sumuisessa ja viileässä aamussa. Alamäen alkaessa mun takaa kuului iloisesti:” Tietä nopeemmalle” ja Tuula pyyhälsi ohitse ponnari iloisesti pompotellen. Sen koommin en häntä enää nähnyt matkalla...

Maisema Ayagauresiin kisareitin loppupuolella.


Valleseco-Teror: 6,1km. Polku oli muuten mukavaa alamäkeä mutta mutaisen liukasta ja otinkin siinä muutamat kunnon luisut. Jäljistä päätellen muutkin kisaajat olivat esitelleet kunnon freestyle luisuja. Onneksi pysyin kuitenkin polulla enkä päätynyt kaktuspuskapöheikköön. Etanavauhti hiipui näissä kohdissa kuitenkin suorastaan kastemadon tasolle.

Teror- Talayon: Ylämäkeä koko 6,4km matka. Woah, käsittämätöntä! Penkkaa loputtomasti. Missä kotimaassa pääsee puhkumaan kohtalaisen jyrkkää polkua, jossa vain muutama virkistävä tasainen pätkä aina välillä. No ei missään. Inhottavan korkeita portaita ja askelmia olivat kuitenkin rakentaneet, ainakin tällaisen pääjalkaisen mielestä. Ylämäki vaan jatkui ja jatkui loputtomasti mutta maisemat olivat sumuisen kauniit ympäröiviin vuorenrinteisiin ja niiden peltoviljemiin. Ekat kramppien oireet ilmestyivät sisäreisiin just ennen huoltoa. Tankkasin huollossa kunnolla ja sen jälkeen tiheämmin, jotta saisin krampit pidettyä loitolla. Keli oli pilvinen ja sumuinen, tuntui paikoin jopa ihan kylmältä ja mietin jopa pukevani irtohihat. 

Kisapolkua Cruzin solan ja Tunten välissä.


Talayon-Tejeda: 8.4km ensin ylämäkeä, melko jyrkkää sellaista ja sitten loppu alamäkeä. Alkunousussa aivan mielettömän hienoa mäntymetsää, jossa pehmeä neulasmattoinen polku kiemurteli ylös jyrkkää rinnettä. Olin aivan fiiliksissä mutta parissa vikassa polun mutkassa tuntui kyllä jo siltä että voisi tämä penkka jo hiukan loiveta välillä :) Linnut lauloivat. Polku kiemurteli joidenkin isojen ja kauniisti kukkivien puskien lomitse. (Ja mikä parasta, puska oli piikitön!!!) Sitten pätkä tylsää asfalttia ja sukellus alamäkeen. Keli muuttui kuin taikaiskusta. Kuuma aurinko ja mahtavat maisemat alas Tejedan suuntaan. Etanakin sai kiihdytysvaihteen päälle. Juuri ennen cruz de Tejedan asfalttipätkää iski eka kramppi vasempaan sisäreiteen. Saakeli että sattui. Siinä meni tovi puhistessa ja kramppia loivennellessa. Maisemat olivat todella hienot. Ehdin niitä siinä hyvin ihastelemaan kun kramppien takia tällä välillä tuli vielä 4 pysähdystä. Juoma loppui reilun kilometrin ennen Tejedaa. Kylän läpi könytessäni mietin että olenko missannut huollon kun sitä ei vielä näkynyt. Onneksi se huolto lopulta tuli vastaan. Kyllä upposi huollon tarjoilut hyvin. Katselin kelloa ja totesin että olen puolisen tuntia omaa aikataulauni jäljessä, joten jos isommilta viivytyksiltä selviän niin ehdin Garañonista ennen cut offia.

Kivipeikko vahtii Rogue Nublolle nousevia kulkijoita.

Tejeda-Garañon: 10.8km Tarjolla oli taas tämäkkää ylämäkeä aina Rogue Nublolle saakka, sitten hiukan alamäkeä ja vielä töyräs Garanonin huoltoon. Hölkkäsin alun tasaisen asfalttitienpätkän, kun jalat tuntuivat toimivan ok. Mutta heti kun siirryttiin polulle ylämäkeen alkoi sisäreisissä tuntua sille että jos yhtään liikaa jalkaa nostaa niin kramppi iskee heti eikä kohta. Oli ihan helvetin kuuma. Onneksi reitti meni parin liripuron ylitse, joissa kastelin lippiksen. Voin kertoa että yksi nautinnollisimpia hetkiä oli painaa läpimärkä ja viileä lippis takaisin päähän. Hyvä ettei höyry noussut. Tiheästä tankkauksesta huolimatta pari kertaa jouduin kramppien takia pysähtymään ennen Rogue Nublon kääntöpaikkaa. Matkanteko oli melkoisen hidasta hipsuttamista ja jostain kummasta korvamato via dolorosa soi takaraivossa. Myös isommalle puskatauolle oli pakko pysähtyä. Yritin katsella sopivaa paikkaa mutta kovin oli avointa seutua. Pahoittelut niille kanssakisaajille, joilleka vilaus paljaasta ahteristani aihetti traumoja. Nublolla katselin kelloa ja mietin että just ehdin garanoniin, jos ei vaan kramppaa sitä ennen. No tokavikassa töppäreessä sitten iski kramppi ja kunnolla, molempiin jalkoihin. Itkin kivusta ja harmista siitä että tähän tämä nyt sitten päättyy. Kramppien hellitettyä lähdin talsimaan toiveikkaana vauhdilla kohti huoltoa, kun tajusin että lähtöhän oli myöhässä että jos vaikka myös cut off aikaa olisi pidennetty. Cut off aika oli 17.15 ja mä saavuin 17.22. Ensimmäinen järjestäjä sanoi että on 7 min aikaa. Mutta sitten sieltä tuli toinen, joka sanoi että en saa jatkaa. Ei auttanut vaikka yritin kysyä että kun lähtö oli vartin myöhässä niin eikö sen pitäisi myös vaikuttaa tänne. Tyly ei, oli vastaus. Sain myös selvityksen että minun täytyy siirtyä ulos syömään ja odottelemaan kyytiä Maspalomasiin, joka lähtisi n.klo 20. Varmistin vielä että olin ymmärtänyt oikein että joutuisin odottelemaan reilu 2.5h ulkona. Lämpötila oli n.10 astetta plussan puolella ja karsea tuuli. Pilvet olivat laskeutumassa alueelle, joten ilma oli vielä kylmän kosteaa. Olin aivan jäässä jo vartissa ja päätin ottaa pitkät ja lähdin marssimaan kisareittiä pitkin tielle. 

Häviävän pieni pätkä tasaista unelmapolkua Rogue Nublon takana.
Yritin soittaa Asmoa hakemaan, ei kenttää. Se siitä plan A:sta. Otin käyttöön plan B.n. Pysäytin yhden huoltajan, jolta kysyin olisiko hän lähdössä Maspalomasin suuntaan. Oli kuulemma mutta vasta kun hänen kaverinsa olisivat ohittaneet huollon. Sovimme että jos olisin vielä tien varressa peukku pystyssä niin hän poimisi minut kyytiinsä. Onneksi plan C toimi ja sain kyydin melkein heti. Rouva ja hänen valkohapsinen puolikuuro pikkuruinen äitinsä, ottivat minut kyytiinsä. Rouva ei puhunut englantia ja minä puhun vain hyvin vähän espanjaa, joten matkasta tuli kovin mielenkiintoinen. Kävi ilmi ettei Rouvalla ollut karttaa tai tietoa miten Maspalomasiin ajetaan. Ensimmäisessä risteyksessä sitten mietin vimmatusti vasenta ja oikeata espanjaksi. Niin sitä sitten jatkettiin. Joka risteyksessä Rouva kysyi että minne ja minä vastasin että oikea tai vasen. Ja opinpa uuden sanankin: suoraan. Eli vastaisuudessa osaan opastaa jo kolmeen suuntaan espanjaksi. Rouva oli kotoisin Teneriffalta ja ”mucho kurva” tiessä ei ollut hänelle ongelma. Herranjestas mitä vauhtia rouva ajeli pitkin serpentiiniä ja ”jutteli” siis huusi kovaan ääneen vieressään istuneelle mummolle. Pääsin pois kyydistä melko lähellä hotellia, kun Rouva hyvästeli mut poskipusuin ja iloisen pajatuksen kera. Mulla oli niin huono olo että jouduin istumaan kivipenkille elpymään, kiitollisena siitä että olen hengissä. Tovin kuluttua sitten armas mieheni saapui pelastavana ritarina paikalle autolla. Että sellainen seikkailu.

Mitä opin reissusta... Opin sen että drop bagiin/reppuun kannattaa pakata oikeasti lämmintä vaatetta, jos joutuu joskus vielä cutoffiin. Jos yritän hakea kisasta jotain positiivista niin se on ainakin se että jalat kestivät hyvin mäet. Vaikka mun kisa jäikin ihan tyngäksi niin ehdin silti tamppaamaan 39km ja nousemaan kolmisen kilometriä verttinä. Eli kisan jälkeen mun jalat olivat muuten ihan tuoreet paitsi että krampanneet sisäreidet tuntuivat kovina ja kipeinä pari päivää. Ei rakkoja tai hiertymiä. Noihin kramppeihin en ole keksinyt vielä toimivaa lääkettä. Nyt ne keskittyivät sisäreisistä polviin. Täytynee olla onnellinen etteivät ulottuneet varpaisiin saakka ja että kädet säästyivät krampeilta. Mielestäni join paljon (pulloista 0.8l-1.3l per huoltopisteiden väli+ juottopisteiden juomiset)ja tuntui että neste ihan imeytyi, muutoin olisin joutunut puskatauoille useammin kuin kerran. Hampaankoloon jäi kyllä sen verran että jos vain mahdollista niin uudelleen olen viivalla mukana ensi vuonna.


Palautteluherkkua lohdutukseksi kisan jälkeen ja hyvää seuraa.