Transgrancanaria 2016 karun kauniissa maisemissa

Transgrancanaria Advanced 83km nousua 4300m

Valmistautuminen kisaan ei ihan sujunut normimallilla. Vuodenvaihteesta alkaen sairastin pientä inhottavan sitkeää flunssan poikasta, joka sitten tammikuun loppupuolella äityi oikein kunnon kuumetaudiksi. Tervehdyin vasta reilu pari viikkoa ennen kisaa. Moni minua viisaampi olisi jättänyt koko kisan väliin. Mutta luuleeko kukaan minua yhtään tunteva että pystyisin moiseen??? No en todellakaan.

Lähdimme perheen kanssa hiihtoloman viettoon kisahoodeille kaksi viikkoa ennen kisaa. Ensimmäisen viikon ulkoilin neidin kanssa rauhalliseen tahtiin maisemia ihastellen, kisapolkuja tallaten, jalkoja alamäkiin totuttaen ja lämpöiseen ilmanalaan totutellen. Pääsin tekemään vain kaksi omavauhtista lenkkiä ja niiden perusteella päätin kuitenkin lähteä kisaan mukaan. Polut olivat haastavia mutteivät mitään mahdottomia. Tossuiksi minulla oli mukana vain kahdet hokat, joista art challengerit päätin laittaa jalkaan kisaan (toiset uudemmat sitten puolivälin krouviin, drop bagiin, varakengiksi.) Tosin jo ulkoillessa ne hankasivat Mammuttimarssissa hiukan herkistyneitä vasemman jalan varpuleita. Tämä vaiva saatiin kuitenkin hoidettua paniikkipuhelulla mun kenkäexpertille <3. Paniikkitulen pikasammutukseen tarvittiin 1.jalkakuorinta, joka oli helppo suorittaa inglesin hiekkarannalla rantavedessä porskutellessa. 2. Yö-rasvaus ja vähän päivälläkin. 3. kaksi ohutta sukkaa vasempaan jalkaan. 4. ja tietty kisaan vaseliinia varpuleihin. Toimi!

Karun kaunista maisemaa muutaman vuoden takaiselta metsäpaloalueelta.

Kisan lähtöaika klo 07.00 aamulla tarkoitti luonnollisesti sitä että minä, joka en todellakaan ole aamuihminen, joutuisin astumaan ulos omalta mukavuusalueeltani. Herätyskello pärähti klo 03.15. Kamat päälle ja lautasellinen weetabix muroja nassuun. Kisareppu selkään ja muovipussiin vähän evästä ja matkaan. Bussissa tuntui loppumatkasta hiukan siltä että muovipussia saatetaan tarvita serpentiinimutkissa ihan oksupussiksi. Muttei onneksi tarvittu.

Ilmavaa kisapolkua Tunten ja Ayagauresin väliltä ja 8km alamäkeä.

Fontanales: Lähtö klo 07.00 tai siis lähempänä 7.15 kun järkkärit vatuloivat kisailijoita lähtökarsinaan tsekatessa. Mitäpä luulette? Riittääkö yksi lukulaite 500 kisajaalle. Tai riittääkö kaksi bajamajaa samalle määrälle kisaajia? Espanjalaistyyliin riittää.

Fontanales-Valleseco: 7,5km:n pätkä sisälsi pari pientä töppyrää ylös ja loppu alamäkeä kylään. Heti lähdön jälkeen polku kapeni ja kiltisti jonotimme muiden mukana sumuisessa ja viileässä aamussa. Alamäen alkaessa mun takaa kuului iloisesti:” Tietä nopeemmalle” ja Tuula pyyhälsi ohitse ponnari iloisesti pompotellen. Sen koommin en häntä enää nähnyt matkalla...

Maisema Ayagauresiin kisareitin loppupuolella.

Valleseco-Teror: 6,1km. Polku oli muuten mukavaa alamäkeä mutta mutaisen liukasta ja otinkin siinä muutamat kunnon luisut. Jäljistä päätellen muutkin kisaajat olivat esitelleet kunnon freestyle luisuja. Onneksi pysyin kuitenkin polulla enkä päätynyt kaktuspuskapöheikköön. Etanavauhti hiipui näissä kohdissa kuitenkin suorastaan kastemadon tasolle.

Teror- Talayon: Ylämäkeä koko 6,4km matka. Woah, käsittämätöntä! Penkkaa loputtomasti. Missä kotimaassa pääsee puhkumaan kohtalaisen jyrkkää polkua, jossa vain muutama virkistävä tasainen pätkä aina välillä. No ei missään. Inhottavan korkeita portaita ja askelmia olivat kuitenkin rakentaneet, ainakin tällaisen pääjalkaisen mielestä. Ylämäki vaan jatkui ja jatkui loputtomasti mutta maisemat olivat sumuisen kauniit ympäröiviin vuorenrinteisiin ja niiden peltoviljemiin. Ekat kramppien oireet ilmestyivät sisäreisiin just ennen huoltoa. Tankkasin huollossa kunnolla ja sen jälkeen tiheämmin, jotta saisin krampit pidettyä loitolla. Keli oli pilvinen ja sumuinen, tuntui paikoin jopa ihan kylmältä ja mietin jopa pukevani irtohihat. 

Kisapolkua Cruzin solan ja Tunten välissä.

Talayon-Tejeda: 8.4km ensin ylämäkeä, melko jyrkkää sellaista ja sitten loppu alamäkeä. Alkunousussa aivan mielettömän hienoa mäntymetsää, jossa pehmeä neulasmattoinen polku kiemurteli ylös jyrkkää rinnettä. Olin aivan fiiliksissä mutta parissa vikassa polun mutkassa tuntui kyllä jo siltä että voisi tämä penkka jo hiukan loiveta välillä :) Linnut lauloivat. Polku kiemurteli joidenkin isojen ja kauniisti kukkivien puskien lomitse. (Ja mikä parasta, puska oli piikitön!!!) Sitten pätkä tylsää asfalttia ja sukellus alamäkeen. Keli muuttui kuin taikaiskusta. Kuuma aurinko ja mahtavat maisemat alas Tejedan suuntaan. Etanakin sai kiihdytysvaihteen päälle. Juuri ennen cruz de Tejedan asfalttipätkää iski eka kramppi vasempaan sisäreiteen. Saakeli että sattui. Siinä meni tovi puhistessa ja kramppia loivennellessa. Maisemat olivat todella hienot. Ehdin niitä siinä hyvin ihastelemaan kun kramppien takia tällä välillä tuli vielä 4 pysähdystä. Juoma loppui reilun kilometrin ennen Tejedaa. Kylän läpi könytessäni mietin että olenko missannut huollon kun sitä ei vielä näkynyt. Onneksi se huolto lopulta tuli vastaan. Kyllä upposi huollon tarjoilut hyvin. Katselin kelloa ja totesin että olen puolisen tuntia omaa aikataulauni jäljessä, joten jos isommilta viivytyksiltä selviän niin ehdin Garañonista ennen cut offia.

Kivipeikko vahtii Rogue Nublolle nousevia kulkijoita.

Tejeda-Garañon: 10.8km Tarjolla oli taas tämäkkää ylämäkeä aina Rogue Nublolle saakka, sitten hiukan alamäkeä ja vielä töyräs Garanonin huoltoon. Hölkkäsin alun tasaisen asfalttitienpätkän, kun jalat tuntuivat toimivan ok. Mutta heti kun siirryttiin polulle ylämäkeen alkoi sisäreisissä tuntua sille että jos yhtään liikaa jalkaa nostaa niin kramppi iskee heti eikä kohta. Oli ihan helvetin kuuma. Onneksi reitti meni parin liripuron ylitse, joissa kastelin lippiksen. Voin kertoa että yksi nautinnollisimpia hetkiä oli painaa läpimärkä ja viileä lippis takaisin päähän. Hyvä ettei höyry noussut. Tiheästä tankkauksesta huolimatta pari kertaa jouduin kramppien takia pysähtymään ennen Rogue Nublon kääntöpaikkaa. Matkanteko oli melkoisen hidasta hipsuttamista ja jostain kummasta korvamato via dolorosa soi takaraivossa. Myös isommalle puskatauolle oli pakko pysähtyä. Yritin katsella sopivaa paikkaa mutta kovin oli avointa seutua. Pahoittelut niille kanssakisaajille, joilleka vilaus paljaasta ahteristani aihetti traumoja. Nublolla katselin kelloa ja mietin että just ehdin garanoniin, jos ei vaan kramppaa sitä ennen. No tokavikassa töppäreessä sitten iski kramppi ja kunnolla, molempiin jalkoihin. Itkin kivusta ja harmista siitä että tähän tämä nyt sitten päättyy. Kramppien hellitettyä lähdin talsimaan toiveikkaana vauhdilla kohti huoltoa, kun tajusin että lähtöhän oli myöhässä että jos vaikka myös cut off aikaa olisi pidennetty. Cut off aika oli 17.15 ja mä saavuin 17.22. Ensimmäinen järjestäjä sanoi että on 7 min aikaa. Mutta sitten sieltä tuli toinen, joka sanoi että en saa jatkaa. Ei auttanut vaikka yritin kysyä että kun lähtö oli vartin myöhässä niin eikö sen pitäisi myös vaikuttaa tänne. Tyly ei, oli vastaus. Sain myös selvityksen että minun täytyy siirtyä ulos syömään ja odottelemaan kyytiä Maspalomasiin, joka lähtisi n.klo 20. Varmistin vielä että olin ymmärtänyt oikein että joutuisin odottelemaan reilu 2.5h ulkona. Lämpötila oli n.10 astetta plussan puolella ja karsea tuuli. Pilvet olivat laskeutumassa alueelle, joten ilma oli vielä kylmän kosteaa. Olin aivan jäässä jo vartissa ja päätin ottaa pitkät ja lähdin marssimaan kisareittiä pitkin tielle. 

Häviävän pieni pätkä tasaista unelmapolkua Rogue Nublon takana.

Yritin soittaa Asmoa hakemaan, ei kenttää. Se siitä plan A:sta. Otin käyttöön plan B.n. Pysäytin yhden huoltajan, jolta kysyin olisiko hän lähdössä Maspalomasin suuntaan. Oli kuulemma mutta vasta kun hänen kaverinsa olisivat ohittaneet huollon. Sovimme että jos olisin vielä tien varressa peukku pystyssä niin hän poimisi minut kyytiinsä. Onneksi plan C toimi ja sain kyydin melkein heti. Rouva ja hänen valkohapsinen puolikuuro pikkuruinen äitinsä, ottivat minut kyytiinsä. Rouva ei puhunut englantia ja minä puhun vain hyvin vähän espanjaa, joten matkasta tuli kovin mielenkiintoinen. Kävi ilmi ettei Rouvalla ollut karttaa tai tietoa miten Maspalomasiin ajetaan. Ensimmäisessä risteyksessä sitten mietin vimmatusti vasenta ja oikeata espanjaksi. Niin sitä sitten jatkettiin. Joka risteyksessä Rouva kysyi että minne ja minä vastasin että oikea tai vasen. Ja opinpa uuden sanankin: suoraan. Eli vastaisuudessa osaan opastaa jo kolmeen suuntaan espanjaksi. Rouva oli kotoisin Teneriffalta ja ”mucho kurva” tiessä ei ollut hänelle ongelma. Herranjestas mitä vauhtia rouva ajeli pitkin serpentiiniä ja ”jutteli” siis huusi kovaan ääneen vieressään istuneelle mummolle. Pääsin pois kyydistä melko lähellä hotellia, kun Rouva hyvästeli mut poskipusuin ja iloisen pajatuksen kera. Mulla oli niin huono olo että jouduin istumaan kivipenkille elpymään, kiitollisena siitä että olen hengissä. Tovin kuluttua sitten armas mieheni saapui pelastavana ritarina paikalle autolla. Että sellainen seikkailu.

Mitä opin reissusta... Opin sen että drop bagiin/reppuun kannattaa pakata oikeasti lämmintä vaatetta, jos joutuu joskus vielä cutoffiin. Jos yritän hakea kisasta jotain positiivista niin se on ainakin se että jalat kestivät hyvin mäet. Vaikka mun kisa jäikin ihan tyngäksi niin ehdin silti tamppaamaan 39km ja nousemaan kolmisen kilometriä verttinä. Eli kisan jälkeen mun jalat olivat muuten ihan tuoreet paitsi että krampanneet sisäreidet tuntuivat kovina ja kipeinä pari päivää. Ei rakkoja tai hiertymiä. Noihin kramppeihin en ole keksinyt vielä toimivaa lääkettä. Nyt ne keskittyivät sisäreisistä polviin. Täytynee olla onnellinen etteivät ulottuneet varpaisiin saakka ja että kädet säästyivät krampeilta. Mielestäni join paljon (pulloista 0.8l-1.3l per huoltopisteiden väli+ juottopisteiden juomiset)ja tuntui että neste ihan imeytyi, muutoin olisin joutunut puskatauoille useammin kuin kerran. Hampaankoloon jäi kyllä sen verran että jos vain mahdollista niin uudelleen olen viivalla mukana ensi vuonna.

Palautteluherkkua lohdutukseksi kisan jälkeen ja hyvää seuraa.