Mammuttimarssi 2015

Taustalla soi TwinPeaksin tunnusmusa ja hälisevä joukko on ahtautunut sillalle odottamaan lähtökäskyä sysipimeään yöhön. Tässä vaiheessa kävi mielessä että olenkohan nyt ihan viisas, kun lähden edes yrittämään marssia, varsinkin kun tuntee ratamestarinnan ja hänen ajatuksensa hauskasta... No ei ollut viisasta ei mutta silti into piukassa olin lähdössä matkaan hyvässä seurassa Tuulan, Päivin ja Lauran kanssa. Team Pallomeri rules.

Team Pallomeri

Keväällä annoin itselleni luvan haaveilla Mammuttimarssista mutta vain, jos maltan palautella hyvin kaikista kisoista ja seikkailuista ja jos maltan olla sortumatta mihinkään kivaan ex-tempore päähänpistoon ja jos jaksan reenata maltin kera. No ainakin 95 prosenttisesti täytin itselleni asettamat ehdot, joten ilmoittauduin mukaan.

Rata julkaistiin siis kaksi viikkoa ennen kisaa, joten siihen oli aikaa perehtyä ja hankkia tarvittavat kartat. Sen sijaan että olisin tehnyt koulutehtäviä, syöttelin kansalaisen karttapaikkaan koordinaatteja ja huokailin. Mielettömän hienoja rastipaikkoja. Tarjolla oli myös vähemmän upeita maaston osia kun muistelin parin vuoden takaista yörogan maisemia. Kamuni Tuula on aivan guru taustatietojen hankinnassa. Häneltä löytyi niin ilvesreitti, mahdolliset kaivot ja lähteet, kioskit yms. oleellisen tärkeä tieto. Pidimme viikkoa ennen kisaa yhteisen palaverin missä kävimme radan ja reitivalinnat läpi. Viimeinen viikko menikin sitten perinteisesti flunssan torjunnassa ja vermeiden ja evästen hankinnassa ja pakkaamisessa. Aviomieheni viritteli minulle myös oman lupinensa, jotta valoteho riittäisi tarpeeksi pitkään.

No, matkaan siis lähdettiin hyvissä fiiliksissä hölkkäkävellen. Tiimimme roolijako oli seuraava: Minä vahvinpana suunnistajana olisin päävastuussa suunnistamisesta, Tuula varmistaisi etten minä johdata sakkia hutikan kuuseen ja Päivi varmistaisi myös matkantekoa. Lauralle annettiin tehtäväksi pitää fiilistä yllä ja etsiä rastiteipit. Ykkösrastille kiersimme tietä pitkin. Turha sitä oli lähteä oikomaan, kastelemaan popoja ja keräämään ketutusta, ah niin ihanasta maastosta, heti kovin korkealle tasolle. Kakkoselle valitsimme kierron vasemmalta tietä ja ilvesreittiä pitkin. Pari päivää ennen kisaa ratamestarinna julkaisi kuvan jossa näkyi ex-polku ja hillitön heinikko. Silloin hälytyskellot kilkattivat pääkopassani täpöllä ja tarkastin ilmakuvista ensin aikomamme polun ja totesin että teemme reitinvalintaan muutoksen. Se kannatti. Tassuttelimme ilvesreittiä suoraan rastikumpareelle ja seurasimme kuinka maastossa pyöri valoja joka puolella etsien rastia kiivaasti. Tottahan se tuntui makealta tulla telkkänä rastille ja jättää loput pyörimään piirileikkiä.

Seuraavana suuntasimme sitten kohti Liesjärveä ja luolarastia. Kallio oli minulle tuttu paikka parin vuoden takaisesta rogakisasta. Luolaan ahtautuminen sen sijaan ei mennyt ihan strömsön mallin mukaan. Luikahdin kyllä sisään mutta otsalamppu tippui päästä ja sain sen kiinni viime hetkellä ennen kuin se olisi luiskahtanut luolan alempiin kerroksiin...sepä vasta hupaisaa olisikin ollut.

Luolalta suuntasimme upeaa kapeaa kannasta pitkin seuraavalle kolmelle rastille. Ehdotin tiekiertoa, koska tiesin millaista myrskyn kaatamaa puunrunko helvettiä metsä on täynnä. Olipa ihan kiva tiekierto mutta selkeä polkumme vain otti ja loppui ihan tykkänään. Piti siis kaivaa kompassi esiin ja astua rohkeasti ”leijonaa mä metsästän heinikkoon” ryteikköiseen metsään. Luovimalla pääsimme kuitenkin hyvin polulle ja kävimme hakemassa kaksi rastia ennen kuin palasimme tietä takaisin kannakselle ja uimarastille päin.

Uimarasti. Vihaan kylmää. Vielä enemmän vihaan kylmää vettä. Uiminen on kivaa vain, jos veden lämpötila on lähempänä +30 astetta. Näissä ennakkofiiliksissä siis oli kiva riisua hikiset kamat pois päältä ja pukea kylmänkalseanjäinen pelastusliivi päälle. Tsiisus. Onneksi olin löytänyt vaatehuoneen kätköistä vanhat pölyiset neopreenisukat, joten ne jalassa lähdin rantaan. Astuin veteen ja veden kylmyys ylitti hurjimmatkaan kuvitelmani. En pystynyt edes kirkumaan. Konemaisesti vain kahlasin ja melko nopeasti pääjalkasena jouduin myös uimasille kohti poijua ja pois sieltä. Huh. Tuula sen sijaan piti varmasti yön komeimmat kiljaisut koko uintireissun. Ihan kohmeeessa vaapuin takaisin vaatekasani luokse. Olin niin onnellinen hemaisevasta villakerrastostani. Ilman sitä olisi matka kyllä jäänyt kesken.

Villakerrasto <3    Kuva Aki Kattelus

Pari seuraavaa rastia ( opastepaalu ja tervahauta) löytyi ilman mitään ongelmia. Kävelimme ja hölkkäsimme ja taapersimme helevatan liukkaita pitkoksia. Minulle pimeässä tasapainoilu on ollut myrkkyä pitkän mykoplasma episodin jälkeen. Hammasta purren matka jatkui. Vasemmassa lonkassa alkanut kipu turtui pikkuhiljaa buranan vaikutuksesta. Matkalla Eerikkilään minulla oli ihan spooky olo, oli sellanen fiilis että olemme tarkkailtavana. Kun käännyin katsomaan mitään en nähnyt mutta takaa kuului kahahduksia. En sanonut muille mitään kun en tiennyt millainen hepuli siitä olisi syntynyt. Puolisen kilometriä fiilistä kesti ja sitten helpotti. Saavuimme Eerikkilään ja haimme rastin rannan koivusta. Eerikkilässä puimme myös lisätakit päälle. Löysimme myös rivin kottikärryjä ja mietimme, josko niistä parit voisi lainata. Kulkisi reput näppärästi matkassa. Mietimme ilmeitä, jos saapuisimme maaliin kottareita lykkien. Ja sekös nauratti...

Eerikkilästä meidän piti lähteä tietä pikin oikealta kohti rastia. En ollut tarpeeksi hyvin katsonut karttasuurennoksia ja tietä ei löytynyt. (No olihan se siellä pienen heinikkörytöpaskapusikon takana.) Eipä huolta, vaihdoimme lennosta plan B:hen ja kiertoon vasemman kautta ilvesreittiä pitkin suoraan rastille. Reitti oli hyvin merkitty ja rasti löytyi sieltä sillalta mistä sen pitikin. Seuraavalla välillä alkoi päivä sarastamaan ja sekös oli herkkua. Puomirasti ja maalipurkki Torronsuonlaidan kalliolta löytyivät myös ilman mitään kieppejä. Seuraavalle välille oli sovittu että katsotaan oiotaanko suon yli. No ei todellakaan oiottu. Sen sijaan kiersimme pisimmän kautta, kun ilvereittikin katosi heinikkoon vajaa satametriä tieltä. Kierto oli loppupeleissä ihan kiva, koska hirviporukka oli passissa juuri niillä hoodeilla, joilla meidän kaavailtu oiko olisi tullut pöpeliköstä. Ja uskomatonta mutta totta, me oltiin jo melko hiljaisia siihen aikaan...

Väliojan rastille johti mukava polku mutta sieltä eteenpäin pääsimme tutustumaan taas ah niin ihanaan ex-polku suokyrvikköön. Kovin oli lämpöisiä ajatuksia silloin ratamestarinnan suuntaan. Ihme ettei hän tuntenut pyrstössään kuumotusta... Hiukan lohdutusta meidän rämpimiseen toivat vastaanrämpijät kera fillareiden. Onneksi pääsimme tielle kuitenkin ihan hyvää uraa pitkin. Tietä talsiessa märissä kengissä minulla sitten puhkesi rakko pikkuvarpaasta. Perkele että teki kipeää joka askeleella. Parkkeerasimme puupinon aurinkoiselle puolelle ja pidimme ensiapu-pissi-tankkaus tauon siinä sitten ihan ajan kanssa.

Upea Torronsuo kuva Tuomas Sovijärvi

Matka jatkui ja emme löytäneet viimeiselle tankkauslähteelle johtavaa polkua, vain helvetillisen ryteikön. Laskeskelimme että saamme vettä sitten ainakin Saaren kansanpuiston järvestä, jos ei sitä ennen miltään pihalta pongata kaivoa ja suosiollista isäntäväkeä. Kaksi lintutornia olivat aivan upeat ja varsinkin sen ensimmäisen lintutornin taukolaavu oli todella upea. Mitkä kattovuoliaiset! Niin siis katonkannattajat tai miksi niitä nyt kukin kutsuukaan. Torronsuo on kyllä kerrassaan upea paikka. Kiljamossa tapasimme myös Rentukan ja Suden, vaihdoimme kuulumiset ja matka jatkui taas. Otin lisää buranaa. 

Upea taukolaavu kuva Tuomas Sovijärvi

Tarjolla oli nyt reitin pisimmät välit tylsiä tie- peltotie ”roiskaisuja”. Minulla alkoi tossu totisesti painaa ja ehdotin varmaankin kymmen kertaa loppumatkan aikana että likat voisivat jatkaa keskenään parempaa vauhtia, koska Tuula kyllä hanskaisi suunnistaisen ihan kirkkaasti. Minä kyllä pärjäisin yksikseni taapertaen loppuuun. Kieltäytyivät ja pysähtyivät aina minua odottelemaan. Nostan hattua, koska keli ei todellakaan ollut mikään lämmin. Kilometri kilometriltä matka taittui hitaast ja varmasti ilmanvirheitä. Mukavan piristyksen toivat Tuskan polkijat ja vauhdista heitetyt yläfemmat.

Seuraava rasti oli taas ratamestarinnan suosikkeja. Ah, mitä paskikkoa ja ilvesreitti hautautuneena sinne alle. Suuntasimme siis kyrvikköä ylöspäin ja törmäsimme sitten polkuun ja rastiin. Maisemat muuttuivat taas totaalisesti kun pääsimme Saaren kansanpuiston harjuille. Upeita vihreitä sammaleisia harjunkylkiä ja pieniä polkuja. Me like so much. Näkötorni löytyi harjun laelta ja aivan fantastiset maisemat myös. Istuimme pöydän ääreen ja arvoimme kuka meistä on ketterin hakemaan koodin sieltä kellarista. Arpa osui Lauraan. Mun eväät alkoivat olla aivan syöty loppuun. Olin aivan finaalissa. Vettä saisin onneksi seuraavalta rastilta lisää, sillä nesteet olivat loppuneet jo ennen edellistä rastia. Tytöt jaksoivat edelleen odotella minua ja tsempata. Nyt piti otsalamput jo laittaa takaisin päähän sillä hämärä hiipi nopeaa vauhtia kohti pimeyttä.

Valitsimme pimenevään yöhön taas selkeän tiekierron ja rasti löytyi harjanteelta katajan kyljestä helposti. Nyt alkoi mun tuskien taival. Selkä kramppasi oikealta puolelta ihan koko ajan, sekös vähän tasapainotti, kun vasenta lonkkaakin sattui niin saamaristi. Puhumattakaan varpaista ja rakoista. En ole koskaan edennyt jalkaisin yli 88km ja nyt huideltiin jo lähemppänä satasta. Hammasta purren ja manaten taapersin eteenpäin. Vikalla hiekkakuopalla vastaan tuli heeboja, jotka olivat pummanneet hiekkakuopassa puolisen tuntia. Ajattelin että.... wtf... no oikeesti, en mä kyllä oikeesti siinä pystynyt enää mitään ajattelemaan mut lahjakkaita olivat kun puolituntia rastia hakivat. Mahtoi seurantascreenin katselijoilla olla todella hauskaa.

Likat olivat malttamattomia rastilla ja meikä yritti skarpata että saataisiin vikat oikoreitit hanskattua ilman mokia. Ensin suunta kohti mastoa ja tarjolla oli taas ihanaa heinikko kepikkoa. Onneksi tiesin että matkaa on vain 150m ja sitten helpottaisi taas. Selkä jatkoi kramppailua ja pystyin hengittämän enää pinnallisesti, jotta pystyin etenemään. Vielä yksi oiko. Annoin Tuulalle vaan suunnan että talon valojen oikealle puolelle pellon reunaan ja hän veikin meidät sinne hyvin. Jatkoin hammasten puremista ja taapersin peltopolkua pitkin. Saavuimme pellon reunaan ja kartan mukaan siitä piti lähteä polku eteenpäin. No eipä ollut, oli vaan rytöpaskikkoa. Sanoin tytöille että hakekaa se lato, polku alkaa sieltä ja onneksi se niin tekikin. Mietin siinä vaiheessa että jos olisin joutunut tarpomaan metsässä sen pienen pätkän, niin homma olis jääny siihen ja pekkaniska olis saanu tulla hakemaan. Tai toinen vaihtoehto olisi ollut että kaivavat kuopan viereen ja pyöräyttävät kylmän kankean kalmon kuoppaan ja peittävät. Itku oli kyllä lähellä ja viimeiset sadat metrit olivat niin pitkät. Mutta voi sitä helpotusta kun pääsimme maaliin ja astuimme sisälle lämpimään. Me oltiin niin voittajia. n.110kilsaa takana ja aikaakin jäi rapiat 25 min käyttämättä. 

Maalissa!!!!

Olo oli tyhjä mutta voitonriemuinen. Mä tein sen! Mutta en olisi ajoissa ehtinyt maaliin ilman tyttöjä! Kiitos Tuula, Laura ja Päivi. Vaatteet vaihtoon ja ruokaa naamariin niin alkoi jo elämäkin taas tuntua ihan elettävältä. En mä kyllä viisas ole, enkä koskaan viisaaksi tule, sillä uudet seikkailut ovat jo suunnitelmissa. Kunhan tästä nyt ensin palautuu...jos palautuu...

apauttia 50 kilsaa kävelty rakko. Yäks,yäks, yäks. kuva Tuomas Sovijärvi