maanantai 6. maaliskuuta 2017

TransGranCanaria 2017


Loistavasti sujuneen talven jälkeen (= ei vammoja, ei sairastelua, tasaisesti liikuntaa) oli mahtavaa valmistautua starttiinTransgrancanarian 82km:lle. Kisaviikolla tosin kärsin hiukan vatsan oikkuilusta ja ruokahaluttomuudesta mutta se oli pientä verrattuna Norskin Norolennolla saapuneiden kisakamujen koettelemuksiin verrattuna.

Ennen kisaa kävimme veryttelemässä jalkoja Puerto Ricon  auringossa
Kisa-aamuna ryhmityimme pimeässä Fontanalesin kirkon eteen odottamaan starttia melkoisen viileässä kelissä. Oma fiilis oli ok bussimatkalla nautitun aamupalan ja onnistuneen puskareissun jäljiltä. Starttilaukaus pamahti klo 7.00 ja porukka säntäsi matkaan. Itse lähdin reippaasti kävellen liikenteeseen, koska tiesin että jono seisahtuu heti kylän ulkopuolella, kun siirrytään kapealle polulle. No siellä jonon hännillä sitten odoteltiinkin reilu kymmenen minuuttia, jotta päästiin jatkamaan matkaa. Päiväkin valkeni mukavasti siinä odotellessa. Muutamia pitkänmatkalaisia mm. Hannes seisahtuivat jonoon mukaan kunnes kehotuksesta lähtivät ohituskaistalle.


Polut olivat kostean mutaisia heti alkumatkasta mutta se oli odotettavissa sateisen viikon päätteeksi. Ensimmäisessä alamäessä saavutin Lauran, joka otti alamäen todella varovasti. Siinä sitten sauvottiin muutama hetki yhdessä. Seuraavassa ylämäessä ohitimme Juhan, joka eteni todella hitaasti ja huonovointisena. Harmitus, taas yksi epäonninen norolennon uhri. Oma meno tuntui hiukan tahmealta mutta odottelin josko alkaisin heräillä tunnin jälkeen. No eipä auennut matkanteko vaan ensimmäinen kramppi iski yhtä laaksoa ennen Vallesecon ensimmäistä juomapaikkaa. Ei mitään varoittelevaa ennakkokiristystä, vaan armoton kramppi nivusesta jalkaterään saakka. Matkanteko luonnollisesti tyssäsi sitten siihen siihen hetkeksi. Otin suolaa ja magnesiumia ja nestettä ja odottelin krampin loiventumista. Vallesecossa olin jo puolisen tuntia omaa aikatauluani perässä ja tiesin että tämä oli nyt tässä ja että en millään ehtisi puolimatkan cutoffista läpi. Harmitus oli luokkaa maksimaalinen ja ilmoille kajahti pari todella rumaa sanaa.

Päätin kuitenkin että eteenpäin taivallan niin pitkälle kunnes järkkärit liputtavat ulos kisasta. Kilometrit 7.5-39 olivat melkoisen tuskaisia. Yhtään normaalia askelta en pystynyt ottamaan vaan meno oli hipsuttelua miniaskelin ja vähän väliä kramppien loiventelua. Ohittavat kisaajat pysähtelivät kyselemään olenko kunnossa vai tarvitsenko apua. Vakuutin pärjääväni ja minulle toivotettiin tsemppiä matkan tekoon. Nublon takarinteellä sitten iski krampit molempiin jalkoihin ja tuntui etten saa niitä millään asettumaan. Ei suola, ei magnesium, ei energia, ei juoma, auttanut vaan piti vaan purra hammasta kyyneleet valuen pitkin naamaa ja odottaa että krampit laukeaisivat sen verran että matka voisi jatkua. Kipu oli lamaannuttava, pahin mitä tähän mennessä on ollut. Omat suolat olivat jo lopussa, vaikka varasin niitä reilun tupla-annoksen aikaisempaan verrattuna. Jouduin kysymään kanssakisaajalta apua ja häneltä sainkin suolatabun ja jotain juomajauhetta. Sokealla luottamuksella sekoitin jauheen vesipullooni ja join sen. No sen avulla pääsin sitten Garanoniin puolimatkan huoltoon.



”Lady, you know you are a bit late cut off time”, sanoi minulle anteeksipyytävän oloinen herrahenkilö, kun saavuin Garanoniin hiukan vajaan tunnin myöhässä. Sekös nauratti, vaikkei päivän aikana oikein hymyä muuten irronnutkaan. Lepäsin, vaihdoin varusteet ja söin kunnolla ja viritin otsalampun päähän, kun sain luvan jatkaa matkaa kisan ulkopuolella. Toivoin että krampit olisivat asettuneet kunnon paussista. Lähdin siis jatkamaan matkaa ja edessä oli tämäkkä 300 verttimetrin nousu saaren korkeimmalle huipulle Pico Nievesille, jonka huippu on n.1950m merenpinnan yläpuolella.

Ilta pimeni silmänräpäyksessä ja laitoin otsalampun päälle ja nautin täysin siemauksin Garanonin pehmeäpohjaisesta mäntyneulastasangosta. Aivan unelmapolkua. Sitten alkoi nousu ja heti kun penkka jyrkkeni iski armoton kramppi taas jalkaan. Itku siinä tuli. Krampin loiventumista odotellessa sitten kävin sotaa järjen ja itsepäisyyden kanssa. Halu jatkaa, oli kova, koska olin hyvävoimainen, kun en ollut päässyt vielä edes kunnolla vauhtiin koko päivän aikana kramppien vuoksi. Sen sijaan järki huusi että käänny ympäri ja palaa maitojunalle tai pikemminkin siis bussille, Garanoniin. Sillä olin ihan viimeisiä reitillä kulkijoita ja reitti oli nousemassa melkein kahteen kilometriin, lämpötila ylhäällä oli alle 5 astetta. Mitä jos pyörryn kramppikipuun niin kuin on käynyt kaksi kertaa aikaisemmin. Olen silloin siellä ylhäällä aivan yksin. Puhelimessa ei tuolla alueella ole kantavuutta. Jos lamppu hajoaa niin varatuikku on toki repussa mutta tuupertuessa ei tiedä mihin kupoli voi kolahtaa ja miten sitä pystyy sitten toimimaan kylmässä. Onneksi järki voitti lopulta ja suuntasin takaisin huoltopisteelle, jota oltiin juuri sulkemassa.

Parinkymmenen muun kisasta liputetun kanssa marssimme bussille tien varteen. Pyysin huollosta mukaan muovipussin, jos pahoinvointi yllättäisi bussissa mutkaisella vuoristotiellä. Muistissani oli vuoden takainen horror ajomatka ”mucho kurva no problema” alas Maspalomasiin. Minulle annettiin jätesäkki. No siihen mahtuisi kyllä tavaraa... Bussimatka Tunteen sujui suht koht mukavasti ja säkkiä ei tarvittu. Sen sijaan säkkiä tarvittiin peitteenä ja se lämmittikin ihanasti jalkojen päällä, kun kuski piti ovet auki sen ajan mitä odottelimme Tunten cut offista kyytiin tulevia kanssakisaajia. Loppumatkalla tehtiin kaksi hätäpysäystä kun takapenkin pahoinvoivat kanssakisaajat kävivät lannoittamassa tien varren kaktuspöheikköjä. Kyllä happi maistuikin ihanalle, kun jäin maitobussista pois hotellin lähellä. Siinä viimeistä ylämäkeä kiivetessäni kiitin onneani että mäki oli loiva ja ettei kramppi enää iskenyt. Sen sijaan se iski nukkumaan mennessä. Onneksi minulla oli silloin jo ketterä aviomieheni kanssakärsijänä.

Palauttelua parvekkeella ja mikäs köllötellessä kun kannustusjoukot tarjoilivat herkkuja.

Palautuminen tynkäkisasta oli nopeaa. Jalat eivät muuten olleet kipeät paitsi krampannut ”linja”, nivusesta jalkaterään, oli ihan kova ja kosketusarka melkein viikon ajan. Nuo krampit olivat todella kamalia, suorastaan pelottavia. Aiemminkin siis on ollut kramppeja muttei näin pahoja. Käsittämätöntä oli kuinka mun vatsa kesti tuon suola/magnesium/neste/energiamäärän kisan aikana. Puskaan ei ollut isompaa tarvetta ennen kuin Garanonin huollossa. Kisan jälkeen olen aktiivisesti yrittänyt löytää krampeista lisää tietoja ja kysellä. Omiin kramppeihini saattaa löytyä osaksi selitystä perintönä saamastani haurashermo-oireyhtymästä, sekä jalkaholvin laskeutumisesta että sivuttaisten keskivartalon lihasten heikosta kunnosta. Lihaskuntokuuri onkin jo aloitettu ja nokka suunnattu kohti uusia seikkailuja. Ensi vuonna (jollei jotain mullistavaa ole tapahtunut kramppien osalta) taidan kuitenkin tyytyä ihan maratoniin niin pääsen kokemaan kunnolla loppumatkankin alamäet. Sen sijaan voin hankkia isännälle 50v lahjaksi osanotto-oikeuden 125km:lle niin pääsemme tyttären kanssa autoilemaan kannustusjoukkoihin koko kisan ajaksi. Siinä me ollaan ihan huippuja!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti