Kotikisat houkuttelivat Vuorenpeikot mukaan kisaan nautiskelemaan huikeista maisemista ja hienosta fiiliksestä. Alla lisää tarinaa siitä miten retki sujui.
Ennakkomietteitä:
Kisaan lähdetään kävelyvauhtia.
Jokunen loiva hyväkulkuinen myötäle saatetaan jopa hölkätä
jalkojen veryttelyksi. Nautitaan maisemista ja otetaan kamera mukaan.
Kisasta tulee rankka, sillä toistaiseksi pisin kulkemani matka on
melko lailla tasan 80km ja siitäkin on aikaa. Mutta nyt
kuntoutuminen, sitkeän mykoplasman ja kovan alipalautumistilan
jäljiltä, on sujunut hyvin ja tavoitekilometrejä voisi hiukan
kasvattaa. Roolijako meidän joukkueessa on aina ollut selvä ja
sillä mennään tälläkin kertaa. Isäntä vastaa suunnistamisesta
ja minä varmistan eli siis olen kartalla koko ajan ja korjaan
suuntia, jos tarve. Hinausnaru (=pakkokävelynaru), jota inhoan,
pakataan myös mukaan.
Ennakkomietteitä reitinsuunnitteluun:
Tunturisuunnistuksen perusteella sekä
sen jälkeen kun kielletty alue eli kisa-alue oli julkaistu, päätimme
yksissä tuumin että suolle emme mene. Vältämme jyrkkiä rinteitä
ja että puronotkoissa ei turhia talsita, vaan ylitetään ne
suoraviivaisesti. Kisakeskuksen sijaitessa kartan keskellä meillä
saattaisi olla mahdollisuus jopa Hash House ruokailuun (ekaa kertaa
koskaan), mikä tapahtuisi mieluiten yöllä pimeällä. Reitin
pituudeksi haarukoitiin n.80km – 90km eli 4km/h. Isännälle vauhti
olisi matelua mutta minulle siinä olisi aivan tarpeeksi haastetta.
Varusteet:
Sääennusteen luvatessa aurinkoa
päivälle ja kylmää yölle, piti varustusta hiukan miettiä.
Päädyin lyhythihaiseen t-paitaan ja pitkiin reisitaskullisiin
trikoisiin. Jalkaan päätin laittaa Inovin oroc 280, jotka istuvat
jalkaani todella hyvin. Reppuun pakkasin kuori gorepuvun sekä housut
että takin. Minigrip pussiin pakkasin jo vuosia palvelleen devoldin
villapaidan. Lisäksi reppuun sulloutui buffi ja pinkit
puutarhahanskat, joita olen käyttänyt myös meloessa. Telttaan
vietäisiin varuiksi vaihtokengät, kuiva kerrastopaita ja trikoot.
Minulla varakenkinä oli uudet hokat, joita ehdin testailla vain
muutaman kerran ennen h-hetkeä. Kengät vaikuttivat niin hyviltä
että uskalsin ottaa ne varuiksi kun tarjolla olisi pääasiassa
sileää kangasta tossujen alle.
Sitten tositoimiin:
Kun saimme kisakartan, kooltaan
pikemminkin lakanan, suuntasimme teltalle suunnittelemaan. Ensi
vilkaisulla jo selvisi että tästä ei todellakaan tule mitään
pikasuunnittelua. Hienoa, tarjolla olisi oikeaa suunnistusta, ei
mitään valitse polkuverkostosta sopivin reitti ja anna tossun
laulaa tyylistä rallatusta. No kyllä meidän tossut pääsivätkin
sitten laulamaan, tosin hoosiannaa, tunturinrinteitä ylös ja alas
ja ylös ja alas... Olimme varautuneet suunnitteluun kahdella metrin
mittaisella narulla, joihin oli merkitty 5cm välein sininen ja
punainen merkki helpottamaan matkan arviointia. Meillä oli myös
mukana helmitaulu, joka herätti kilpakumppaneissa hilpeyttä, reittivaihtoehtojen pisteiden laskemiseen.
Lopulta saimme muokattua mieleisemme
reitin, joka jakautui kahteen osaan. Ensiksi suunnattaisiin pidempi
kierros avotunturiin. Sitten pit stop Has Houseen ja teltalle
vaihtamaan kuivat vermeet ja mahdollisesti kengät. Sitten olisi
vuorossa ”tasamaan kierros” nopsilla kankahilla.
Yhdentoista aikaan menimme syömään asuntoautolle ruoan, jonka äitini oli tehnyt valmiiksi. Bolognese pata maistui mainiolle. Tankkauksen jälkeen vaihdoin vielä piilolasit päähän, jotta karttaakin näkisi lukea. Sitten olikin aika siirtyä jonottamaan si-tikkujen nollausta ja varusteiden tsekkausta. Mielestäni oli loistavaa että tsekattiin lähdössä ea-pakkaus. Jonokin kulki mukavaa vauhtia ja pääsimme hyvissä ajoin siirtymään lähtökarsinaan.
Tunturikierros:
77-75-51-54-55-65-57-69-76-49-93-66-95-43-53-71-91
Odottelimme lähtöä turinoiden
Nastolan tyttöjen sekä Pirunvuoren porukoiden kanssa. Aurinko
paistoi ja fiilis oli korkealla. Lähtökellon kilistyä toivotimme
tsempit kamuille ja suuntasimme kohti rastia 77. Tallustimme polulla
letkan mukana tunturin rinnettä ylös ja nautimme maisemista.
Kylläpä mäki pisti jo puuskuttamaan ja antoi mukavaa esimakua
siitä mitä olisi tulossa lisää. Alkumatka kului joutuisasti
mittakaavaan totutellessa ja tuttuja kilpakumppaneita tervehtiessä.
Rastit 77-75-51-54-65 sujuivat suunnitelman mukaan ja ilman sen kummempia koukeroita. Kivikosta löysimme täysin valkoisen nyrkin kokoisen kauniin kivenmurikan ja täytyihän se tietysti pakata isännän reppuun mukaan tuliaisiksi neidille. Rasti 57 sen sijaan osoitti mitä tuleman pitää, jos ei ole tarkkana. Ennen rastia rinteessä oli pysäyttäjänä ojat, joille tulimme ihan ok. Itse rasti vaan pisti pakanoiden uskon koville. Matkanmittaus askelpareilla monen vuosikymmenen tauon jälkeen ei ollut niin tarkkaa mutta itsepäisesti jatkoimme eteenpäin ja alkoihan sieltä vihdoin löytyä samanmoista muotoa maastosta kuin karttakin näytti. Rasti löytyi ja huokasimme yhteen ääneen että onneksi emme olleet hakemassa tätä pimeällä.
Matka jatkui alas jokilaaksoa kohden ja maisemat sen kuin paranivat. Kangasta, kirkasvetisiä solisevia puroja, polkua, kangasta, lampia vuorotellen toinen toistaan kauniimpia paikkoja. Rasti 69 löytyi ongelmitta ja millä paikalla rasti olikaan. Voihan autuus että oli nättiä. Rastin läheisyydessä rannassa oli myös vanha hyvin metsittynyt yhdestä puusta veistetty vene/kanootti. Olisin voinut jäädä sitä tutkimaan pidemmäksikin ajaksi mutta isäntä komensi matkan jatkumaan. Seuraavaksi meitä vastaan tuli iloinen neljän vaeltajaherran seurue, joka kannusti meitä iloisesti ja heilutteli käsissä kantamiansa vaelluskenkiä. Ja sitähän se tiesi että kahlaamaan päästäisiin ihan pian.
Valitsimme ylitykseen virtaavan paikan
missä vettä näytti olevan melko vähän. Isäntä pääsi helpolla
ylitse mutta minun töppöjalat olivat kovilla hiukan yli polveen
uloittuvassa virtaavassa vedessä. Vastarannalle pääsimme kuitenkin
ilman uintia ja palkitsimme itsemme kupposilla kirkasta lapin kultaa.
Suoraan tunturipurosta nautittuna. Ai että maistui. Samalla täytimme
juomapullot, ties monennenko kerran. Ylityksen jälkeen meille oli
tarjolla aivan uskomattoman hienoa kangasta. Isännän menojalkaa
vipatti kovasti päästä kokeilemaan tossun kulkua. Kankaan jälkeen
pidimme pienen tauon, kun löysimme sopivan laakean kiven
takapuoltemme alle. Kyllä eväsnäkkäri maistui nannalle ja namut
myös. Matka jatkui ja 79 ja 49 löytyivät ongelmitta.
Pian rastin jälkeen oli tarjolla taas
joen ylitys. Sama joki kuin aiemmin mutta ylempää. Vesi oli tummaa
ja pohjaa ei näkyvissä. Valitsimme taas virtapaikan missä oli
isompi kivi, josta voisi hiukan saada apuja. Isäntä loikki taas
helposti joen poikki jaa minä taas kahlasin reilusti reittä myöden.
Tässä vaiheessa päivää vesi toki virkisti mukavasti kun oli niin
tuhottoman kuuma. Joelta oli kova nousu rastille 93. Tässä tuli
minulle ensimmäinen musta hetki. Olin juuri kysymässä Asmolta että
onko vielä pitkä matka rastille, kun satuin nostamaan katseeni
rinteestä ja huomasin rastin n.5m päässä. Pisti naurattamaan ja
heti helpotti.
Rastille 66 talsimme suunnalla rinnettä
pitkin. Metsä oli aivan upeaa. Kelopuun runkoja makoili ristiin
rastiin kaatuneena. Tuli mieleen ihan dinosaurusten hautausmaa. Jep
jep, tiedän että mulla on hyvä mielikuvitus. Rasti löytyi ja
seuraavalle olikin sitten jo pidempi matka. Läksimme suunnalla,
vaikka hiukan jouduimme nousemaankin. Mäen laelta avautui aivan upea
harva vaivaiskoivikkometsä, jossa ei paljoa varpua ollut.
Innostuimme ihan hölkkäämään kilometrin verran myötälettä.
Juuri ennen rastia minulle iski kramppi sisäreiteen. Magnesiumia ei
enää ollut jäljellä, sillä purkki tönötti kotona keittiön
pöydällä. Niinpä nautin kanamunan runsaalla suolalla ja päälle
urkkajuomaa. Se auttoi! Tästä lähin ”suolamuna” kuuluu
ehdottomasti rogakisojen ruokalistalle.
Itse rasti 95 löytyi ongelmitta ja
juuri ennen meitä leimanneet, Kolehmainen ja Kivelä, huutelivat
kuulumiset ennen kuin porhalsivat vauhdilla tunturiin. Sinne samaan
mäkeen suuntasimme mekin mutta huomattavasti rauhallisemmalla
vauhdilla. Porot säikähtivät meitä, ollaanhan me niin pelottavia
kulkijoita. Harjanne millä 43 sijaitsi, näkyi hyvin jo kaukaa
tunturin laelta. Sinne vaan oli yllättävän pitkä matka. Rastin
jälkeen pidimme pienen tauon ja vaihdoimme pitkähihaisen paidan
päälle. Paidat kuorrutettiin tukevasti hyttysmyrkyllä, koska emme
oikein tykänneet jatkuvan fanilauman ininästä ja imeskelystä.
Tauon ja puron ylityksen jälkeen meille aukeni kisan eka pitkä
polkuväli. Ensin tallustettiin hienoa pikkupolkua ja sitten
käännyttiin isolle irtokiviperunapellolle kohti tunturin päällistä.
Siinä ylämäkeä talsiessa juteltiin että tämähän on
loistotreeniä talven Kanarian kisaa varten. Mietin pitäisikö
kaivaa kamera ja ottaa kuva todisteeksi kamulle Tuulalle, että
reenattu on. En jaksanut, vaan talsimme eteenpäin.
Ilta alkoi hämärtymään ja juuri
ennen 53 kaivoimme otsalaput esiin. Kohta niitä tarvitsi jo
kartanlukua varten. Rastiväli sujui hyvin mutta lähestyminen tökki.
Meidän piti mitata matka polun yli menevältä purolta ja sitten
lähteä suunnalla kohti rastia. Suunnitelma oli siis loistava,
muttei sitä puroa koskaan näkynyt. Piti luottaa siis vahvaan
mutuun. Etenimme vieretysten rinnettä ja skannailimme lampuilla
ympäristöä. Kello näytti että matkaa oli taitettu nyt
suunnilleen sen verran että rastin pitisi näkyä. Mutta kun ei
näkynyt. Isäntä totesi että liian alhaalla ollaan ja korjattiin
tunturiin päin. Ja sieltähän se rasti sitten löytyi parin
pikkuharjanteen takaa. Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ennen
HashHouse stoppia eli palkintoa. Molempien tossut olivat alkaneet
hankaamaan ja odotimme että pääsisimme vaihtamaan kuivat sukat ja
toiset tossut. 91 löytyi Kiilopään takaa niin kuin pitikin. Sitten
vielä loppukiri kiilopään huipun kautta. Pitihän siellä
pimeydessä nyt kuitenkin poseerata huipun kivikasalla. Ja mikä
ihana yllätys. Pääsimme laskeutumaan portaita pitkin melkein koko
matkan alas huipulta.
Loppuihan se tunturikierros viimein ja
linkutimme ensin teltalle vaihtamaan vaatteita. Voi sitä autuutta,
kun sai märät sukat ja kengät pois. Asmo teippaili muutamaa
rakkoaan ja vaihtoi myös kuivaa päälle. Minulla oli alkanut
alushousut hankaamaan nivusia jo reilun pari tuntia. Tietystikään
mukana ei ollut sitä vaseliinia, koska sekin oli keittiön pöydällä
kotona. Niinpä jätin alushousut kokonaan pois ja puin vain trikoot
takaisin päälle. Lisäsin myös ohuen tuulitakin päälle. Jalkaan
vetäisin kuivat sukat ja uudet hokat. Päähän vaihdoin kuivan
buffin. Ihanat kengät nuo hokat ja mikä vaimennus. Askel tuntui
aivan kuin uudestisyntyneeltä. Kuivin vermein marssimme Hash Houseen
ja tankkasimme makaroonilootaa, leipää, suolakurkkuja puoli mukia
ja kuumaa teetä runsaalla sokerilla. NAMMMM tuskin mikään on
koskaan maistunut niin hyvältä. Tapasimme myös Tuijan ja Arjan
tauolla. Olin suunnattoman kateellinen Tuijan untuvatakista.
Tasamaan kierros:
20-80-33-82-96-37-(34)-42-44-(64)-(84)-(94)-(52)-(73)-63-74-(78)
suluissa olevat rastiti jouduimme jättämään pois toteutuksesta.
Hyvin tankkanneina ja iloisella
mielellä suuntasimme asfalttitielle ja kohti rastia 20. Uudet kengät
tuntuivat tiellä aivan taivaallisilta ja kävely tuntui pehmeältä.
Yhtäkkiä mun otsalamppu simahti. Se vaan päätti että nyt riitti.
Siinä sitä sitten kaiveltiin isännän repusta varalamppu kehiin.
Huom. olemme siis oppineet jotakin varalampuista, käveltyämme
pimeän tsekin kisan yön romanttisesti käsi kädessä yhden
otsalampun valolla. Sain varalampun ja jatkoimme matkaa muistellen
juurikin tuota tsekin kisaa. Poistuimme tieltä kuntoradan kurvista
ja tietysti vedin lipat tien penkereellä irtokivikossa. No nilkkahan
siinä vääntyi hiukan ja yössä kaikui muutama voimasana. Matka
jatkui kun olin ensin kokeillut varovasti nilkkaa ja todennut että
säikähdyksellä päästiin.
Aluksi uusilla tossuilla kävely
maastossa tuntui hankalalta mutta nopeasti niihin tottui. Kävelimme
20:sestä noin 20m:n päästä ohi ja emme vain huomanneet sitä.
Onneksi ennen jokea oli polku pysäyttämässä. Ja eikun takaisin ja
sieltä se rasti jo näkyikin. Ja matka jatkui. Ensimmäisen joen
pääsimme ylittämään siltaa pitkin ja kuivin jaloin. Hengitys
höyrysi kiehkuroina otsalampun valossa kun painelimme kangasta
peräkkäin tallaten. Toinen joki tuli vastaan ja vieläkään ei
tehnyt yhtään mieli kahlaamaan. Pakko kuitenkin oli. Olin neiti ja
riisuin kengät ja sukat ja nostin trikoon lahkeet polviin ja
kahlasin yli. Oli kylmää. Isäntäpä päätti leikkiä tarzania ja
kiipesi kuuseen. Joen rannalla kasvoi kuusi, joka oli kaartunut
melkein joen yli. Kuusi oli kuollut pystyyn ja siinä ei ollut
neulasia jäljellä lainkaan. No isäntä haki vielä tukikepin
jänkältä ja lähti kiipeämään kuuseen ottaen tukea kepistä.
Sieltä kuusen rungolta parin metrin korkeudesta hän sitten loikkasi
loputkin metrit joen yli ja tömäytti penkalle niin että tanner
tömisi. Virnisteli vaan onnellisena että eipähän kengät ja
teipatut rakot kastuneet. Halvat on Vuorenpeikkojen huvit. Hiukan
vasemmalta pimeydestä siltä samaiselta joelta kuului loiskahdus ja
kaamea kirkaisu. Joku onneton kisakumppani ei päässyt joen yli ihan
niin kuivana. Jatkoimme tyytyväisinä matkaa.
80-33-82 löytyivät sujuvasti. Heti
82:sen jälkeen minun oloni alkoi huonontua. Sillä välillä olikin
pakko hypätä puskan puolelle ekan kerran. Paitsi ettei siellä
ollut muuta kuin jänkää. Onneksi ei ollut ohikulkijoita juuri
sillon. Matka jatkui hitaasti kävellen ja 96 löytyi helposti
suolta. Aurinkokin aloitteli nousuaan ja fiilis oli suorastaan
juhlallinen sen säteiden tavoittaessa kankailla leijuvat
usvakiehkurat. 37:lle olikin sitten taas tarjolla tylsää tietä.
Tylsyys kuitenkin loppui, kun pääsimme kahlaamaan vyötäröön
ulottuvassa kostean kalseassa varvikossa rastille.
Heti rastin jälkeen oli tarjolla taas
ylitys. Vesi virtasi vuolaana ja tummana. Pohjaa ei näkynyt ja
uimisen mahdollisuus ei yhtään houkutellut, vaikka joki olikin vain
n.4m leveä. Talsimme eteenpäin etsien ylityspaikkaa. Ei löytynyt.
Valitsimme paikan, missä oli terävä kolmionmallinen ja kapea kivi
keskellä virtaa. Jos olisin tajunnut mitä isäntä aikoo. Olisin
totta vieköön kuvannut koko uskomattoman episodin. Isäntä
heittäytyi kohti kiveä siten että jalat olivat vielä rannassa.
Hän päätyi joen puolikkaan ylle punnerrusasennossa. Seuraavaksi
hän puhisten sinkautti jalat kivelle. Toisen kivelle ja toisen juuri
pintaa hipovan pikkukiven päälle sen ison kiven eteen. Siellä hän
sitten kökötti kivellä kyykyssä kuin hämähäkkimies konsanaan.
Sitten oli vuorossa vauhditon loikka loppujoen yli. Voitonriemuinen
hymy naamallaan hän virnisteli joen toisella puolen. Minulle ei
juuri jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kahlata ja himskatti kun oli
KYLMÄÄ. Reisiin asti ihan kohmeessa kahlasin vastarannalle ja
sieltä sitten isäntä ystävällisesti kalasti minut maihin.
Harrastimme vielä ikään kuin
verryttelyksi poroaidan alitusta suolla. Kartat levitimme mättäille,
jottemme kastuneet ihan kokonaan. Tämän jälkeen teimme reittiin
ensimmäisen oikaisun ja jätimme 34 hakematta ja suuntasimme suoraan
42:selle. Tällä välillä jouduin vierailemaan taas pikana
puskassa. Olo ei todellakaan ollut mikään hyvä ja vaikka yritin
juoda ja ottaa energiaa mikään ei pysynyt kauaa sisällä. 42
jälkeen pysähdyimme istumaan keskelle polkua aamuaurinkoon tauolle.
Aurinko lämmitti ihanasti. Söimme ja teimme reittimuutoksen, koska
minun oloni huononi koko ajan.
Päätimme lähteä suorinta tietä
kohti maalia ja napsia matkalta ne pisteet, mitkä olisivat reitin
varrella. Niinpä pelastautumisreitti olikin 44-58-63-74-78.
Tallustimme suunnitelmaa eteenpäin ilman virheitä. Juuri ennen
rastia 58 näimme taas poroja käyskentelemässä kankaalla ja
löysimme toisen valkoisen kiven neidille vietäväksi. Kivi
pakattiin taas isännän reppuun. Onneksi maasto oli helppokulkuista
kangasta, muuten olisi noutaja tullut. 58 jälkeen arvoimme ehdimmekö
hakea 63. Päätimme että ehdimme. 68-74 löytyivät ongelmitta.
Vauhtini hidastui ja vointini huonontui koko ajan kiihtyvää tahtia.
Puolivälissä, polulla matkalla 78:lle totesin etten millään
pysty hakemaan tuota rastia. Vetonarua emme voineet käyttää, kun
seilasin polkua pitkin laidasta laitaan, välillä kankaan puolella
koukkien. Asmo kulki vierelläni vahtimassa että pysyn pystyssä.
Matka maaliin vei aikaa ikuisuuden
mutta pääsimme sinne viimein. Helpotus oli suunnaton kun
leimasimme si-tikut sillalla viimeisellä rastilla. Piti vielä
talsia tikkujen tyhjennykseen ja ylläri varustetarkistukseen. Ne
olivat kyllä pitkiä metrejä. Istahdin varjoon talon rappusille ja
toivoin ettei minun tarvitsisi siitä nousta pitkään aikaan. Siinä
elppailtuani tovin jos toisen saapui ”lapsipalvelijani”
saunavarusteiden kanssa ja lähti kanssani pesulle. Olo oli kuin
voittajalla.
Loppumietteet:
Saimme kerättyä 1650 pistettä mikä
oikeutti 188 sijaan kaikista kisaajista. Omassa sekaveteraanisarjassa
olimme kai 29 sijalla. Meille kertyi 88.6km matkaa reppuun sinetöidyn
gps:n mukaan. Gepsi näytti myös 2010m nousua. Vaikka jouduimme
typistämään suunnitelmaa minun huonon vointini vuoksi, niin olemme
tyytyväisiä että pääsimme maaliin ihan omin jaloin. Opimme
paljon uutta ja seuraavaan kisaan jäi taas petrattavaa. Ilahduttavaa
on kuitenkin se että kuntoutumiseni on onnistunut hyvin.
Palkinnoiksi saimme muutaman komean
rakon ja kipeät jalat sekä parin päivän ankkakävelyklubin
jäsenyyden. Kokonaisuudessaan toipuminen on kuitenkin edennyt
todella hyvin ja nopeasti, verrattuna aiempiin vuosiin.
Kisa oli kokonaisuutena aivan upea.
Järjestäjät olivat tehneet taas kerran upeaa työtä ja tarjosivat
meille huikeita maisemia ja hienoja kokemuksia. Erittäin
positiivisena pidän sitä että järjestäjät yrittivät saada
kitkettyä kisasta pois vilpistelyn, mikä ei todellakaan sovi näin
hienoon lajiin.
Roga <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti