Keväisellä retkellä Vohandujoella

 Võhandumaraton 2015 - ”100km pure pleasure”

7 km Liitva

10 km Kirumpää

20 km Kääpä

27 km Listaku

31 km Paidra

41 km Leevi

49 km Syvähavva

55 km Reo

64 km Pindi

69 km Vöukylä

76 km Leevaku

84 km Nulga

91 km Räpinä

100 km Vööpsu

Lauantaiaamuna 18 päivä huhtikuuta aamulla klo 7.00, pamahti lähtölaukaus Tamulajärvellä Võrun kaupungissa. Piirun vajaa 600 alusta lähti matkaan loiskien tyynen järvenpinnan melkoiseksi aallokoksi. Matkassa oli niin sup-lautoja, kumilauttoja, kanootteja kuin kajakkejakin sekä yksikköinä että kaksikkoina. Kaikilla oli edessä 100km Vohandujokea, silkkaa nautintoa, ainakin järjestäjän mielestä. Vohandujoella pääsee nauttimaan niin peltomaisemista, kuin metsäisistä kallioharjanteistakin, unohtamatta puolivälin vanhojen myllyjen pohjapatojen aiheuttamia kuohuja. Mikä on parasta, niin kuohut eivät ole ylivoimaisen vaikeita. Tällainen suht vähällä melontakokemuksella varustettu itseoppinut vedenlappaajakin pääsee kokemaan onnistumisen riemua helpoissa kuohuissa. Paikalliset ihmiset kokoontuvat joen varteen koko päiväksi kannustamaan melojia, mikä luo aivan loistavaa fiilistä. Vohandumaraton on mielettömän hieno tapahtuma. On suosikkilistallani kakkosena heti Jukolan jälkeen.

Minä lähdin matkaan yksikkökajakillani, tuttavallisesti melootilla. Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin. Varovaiseksi aikahaarukaksi arvioitiin edellisen vuoden 16h, jonka meloimme kaksikolla. Huoltajaksi minulle lähti Sari, joka siis autoili koko päivän ja toimi sekä huoltajana että valokuvaajana.

Melonta järvellä, lähtötohinassa, oli ihan silkkaa sitä itseään minun kokemuksellani varustetulle vedenlappajaalle. Kolmannen kerran kun takaa tultiin rytinällä perään ja sain kammettua itseni taas menosuuntaan. Meloin tyynesti ulkokaarteeseen ja pidin turvallisen välimatkan kaikkiin lähimelojiin. Viis siitä vaikka matkaa tulisi ulkokurvin verran enemmän, kunhan pystyssä pysyisin. Järvikierrokselta siirryttiin sitten joelle ja alkumatka oli melkoista sumppua. Joen matalassa vedessä oli kuin olisi mämmissä melonut. Pikkuhiljaa ruuhka kuitenkin hellitti ja pääsin hyvin omaan rytmiini.

Ensimmäisen huollon olimme sopineet 20km kohdalle Kääpään. Olinpa sen verran paljon edellä aikataulua ettei huoltajani osannut moista odottaa. Totesin että selviän varaenergioilla seuraavaan kontrollipaikkaan, jossa odottaisi myös ensimmäinen kantopätkä ja jatkoin matkaa. Nyt joella oli jo mukavan väljää meloa.

Saavuin Paidraan 31km:n kohdalle hyppäsin maihin. Saria ei näkynyt. Kaivoin puhelimen vedenpitävästä pussista ja kilautin kamulle. Hän odotteli huolestuneena edellisellä paikalla, kun minua ei näkynyt. Sovimme että hoidan melootin kannon vesillelaskupaikkaan ja hän kiiruhtaisi tuhatta ja sataa paikalle huoltokassin eväksien kera. Nappasin melootin keulasta kiinni ja aloin hinata. Olin päässyt ehkä metrin eteenpäin kun ystävällinen katsoja nappasi melootin perästä kiinni ja alkoi kantaa sitä kanssani. Saimme melootin kannettua ja kiittelin häntä vuolaasti. Samassa näin kuinka peltotietä pitkin, kohti rantaa, kiitää Sari tumma ponnari tuulessa viuhuten ja eväslaukku kädessä keikkuen. Ai että eväs maistui hyvältä. En olisi ilman energiaa enää jaksanut meloa seuraavalle kontrollille.

Päivitimme aikataulua ja hyppäsin meloottiin. Seuraavat 10km sujuivat kevyesti Leevin kantoa ja ruokailua odotellessa. Kun melootti kolahti rantaan, oli Sari kärppänä paikalla ja aloimme kantaa meloottia kohti vesillelaskupaikkaa. Soppakojun luona laskimme melootin maahan ja söin sopan. Taivaallisen hyvältä se maistuikin. Pikasopan jälkeen melootti taas kantoon ja sutjakasti vesille.

Seuraavat 15km aina Reon kontrollipaikkaan asti oli tarjolla hienoja vanhojen myllyjen pohjapatojen aiheuttamia kuohuja. Olen melko epävarma kuohuissa, joten kieli keskellä suuta sain meloa. Melkein jokaisen kuohuvan kohdan jälkeen olikin joku paattikunta tyhjentämässä kanoottiaan tai vaihtamassa kuivaa päälleen. Olin kovinkin onnellinen kuivapuvustani ja siitä että olin pysynyt pystyssä siihen asti. Ja sittenhän tietenkin kävi niin että eräässä vuolaassa virtapaikassa töksähdin salakavalaan kiveen ja hetkessä olin poikittain keskellä virtaa keikkumassa. Yritin pysyä pystyssä ja teutaroida itseäni irti mutta huonoin tuloksin. Kohta takaa tuli vauhdilla kanootti, joka törmäsi meloottiin about etuverkon kohdalle tuupaten minut kiven yli. Ihme että pysyin pystyssä. Kun olin saanut hiukan sykkeet laskemaan ja melonnan taas rytmiin ohitin kaverit. Pyytelivät anteeksi että törmäilivät ja ihmettelivät että pysyin pystyssä. Tosiasiassa olisin ilman heidän ”keulapusuaan” ollut lirissä ja ajautunut väärään kiviseen virtapaikkaan takaperin. Kiittelin takaisin ja jatkoimme melomista. (Myöhemmin tajusin että se salakavala kivi oli samainen mitä edellisvuonnakin kolisteltiin kaksikolla).

    Syvähavvan maisemat ovat komeita maistakin katsottuna.

Syvähavvaa odotin pienellä jännityksellä kun siellä olisi kovinkin potentiaalinen paikka päästä uimaan. Syvähavvan kuohuihin pitää lähteä ihan vasemmasta reunasta ja kammeta sitten heti kuohuissa tiukasti oikealle laiturin ohitse. Ohitinpa laiturin ja väliin jäi jopa puolikkaan hesarin verran tilaa. Hiukanko huokasin helpotuksesta ja jatkoin loiskuttelua. Vielä olisi edessä muutama kuohu ja sitten loppumatka olisi taas sileää vettä.

    Syvähavvan kuohuja

Reon kontrollipaikka ilmestyi mutkan takaa ja fiilis oli melkoisen mahtava. Takana oli jo 55km ja enää 45 jäljellä maaliin. Pongasin Sarin rannasta ja hän kiskaisi melootin maihin. Kampesin itseni ylös ja lähdin puskaan. Puskareissu ja kuivapuku on joka kerta mielenkiintoinen yhdistelmä. Selvisin siitä voittajana ja kuivapukuni säilyi siis kuivana myös sisältä. Eväskassista löytyi lisää energiaa ja herkkuja. Siinä syödessäni sovimme seuraavista huolloista. Pindi, Vöukylä ja sitten Leevaku 76km:n kohdalla.

Leevakussa olisi taas kanto ja sieltä saisin myös soppaa. Jossain Pindin ja Vöukylän välillä pääsin ihailemaan J.Mäkikylän upeaa menoa soolokanootilla, kun hän kurvasi jostain pienestä oikovirrasta eteeni. Matka taittui yllättävän hyvässä hapessa ja saavuin Leevakun rantaan kovasti nälkäisenä. Rannassa Sari oli valmiina odottamassa ja tarjosi kätensä avuksi, jotta sain kammettua itseni ylös melootista edes suht sulavasti. Hinasimme melootin vesillelaskurantaan, jonka vieressä oli soppateltta. Olo tuntui melkoisen ryytyneeltä. Siinä soppaa kiduksiini lapatessa, Sari kertoi että Tiuku ja Pekka ovat vain 35 min. minua edellä. No sehän antoi minulle tarvittavan potkun energiaa ja kampesin kovasti virkistyneenä meloottiin. Jäljellä olisi enää 24 tuskaista kilometriä. Seuraava huolto olisi Nulgan silta ja sitten olisi Räpinä 91km:n kohdalla.

Nulgassa jouduin turvautumaan buranaan ja Sari pilkkoi minulle suklaalevyn puolikkaan aukkopeiton päälle sekä pussillisen enenrgianamuja. Loppumatkan joki on melko leveää ja kun tuulee, niin tuuli käy joelle ikävän kovasti. Niinpä pääsinkin nauttimaan navakasta vastatuulesta Nulgan ja Räpinän välillä. Hammasta purren, manaten ja tasaiseen tahtiin itseäni palkiten suklaalla ja energialla vuorotellen, meloin Räpinän rantaan ja viimeiseen kantoon.

Melootti kolahti Räpinän rantaan ja huusin Saria, koska en häntä nähnyt. Ei vastausta. Sitten astuivat paikalliset herrasmiehet kehiin. Toinen ilmoitti että hän auttaa ja kiskaisi melootin kunnolla maihin. Siinä istuin sitten jyrkähkössä rinteessä melootissa yrittäen kammeta itseni ulos sieltä. Silloin astui toinen urho kehiin ja ojensi auttavan kätensä ja kiskaisi minut ulos melootista. Ilmeeni oli varmaankin melkoisen koominen kun suorastaan ”lensin” ulos melootista. Päädyin melan kera onneksi jaloilleni enkä rähmälleni mutaiseen rinteeseen. Sitten Urhot nappasivat melootin kantoon ja minä kipitin melan kera puolijuoksua perässä. Käteeni ojennettiin redbull tölkki energiajuomaa, jonka hörpin siinä juostessani melootin perässä. Rannassa urhot pitivät purkin paikoillaan, jotta pääsin helposti meloottiin. Kiittelin vuolaasti ja samassa minut jo tuupattiin joelle menemään.

Virta vei mukanaan ja tovin melottuani löysin hyvän paikan mihin sain parkkerattua, jotta sain kaivettua kännyn esiin ja soitettua Sarille. Kerroin miten rivakasti minut toimitetiin eteenpäin. Ja että olin siis matkassa ilman otsalamppua, joka minun piti siis saada Räpinästä. Jatkettava oli ilman, sillä matkalta ei sitä saisi toimitettua joelle. Vaikka Sari sitä yrittikin rämeikön läpi tuoda ja se vasta tarina olikin. Jatkoin siis tummumista samaan tahtiin illan kanssa. Viimeiset parikymmentä minuuttia oli aivan pimeää. Onneksi muistikuvissa oli edelliseltä vuodelta ettei lopussa ole mitään mutkia tai muita esteitä. Kunhan muistaa pysyä vasemman rannan tuntumassa, sillä oikealle erkanee joki, joka päättyy Venäjälle. Vihdoinkin Vööpsun maantiesillan valot tulivat näkyviin ja alitin maalilinjan klo 21.18. Loppuajaksi kelloon napsahti 14h 18 min ja 48sek. Tuuletin aivan onnessani melootin lipuessa kohti rantautumispaikkaa. Sari oli rannassa vastassa ja auttoi minut pois kajakista, sillä olo oli melkoisen kankea. Mutta fiilis oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Rannassa toisille maaliintulijoille ojennettiin mitalit mutta minä en sellaista saanut. Kysyin sitä järjestäjiltä ja he kertoivat että olen kolmas soolokajakistinainen maalissa ja minä saisin mitalin podiumilla. No silloin kyllä loksahti leuka. Mahtavaa!

Siinä sitten aivan ihmeissäni ja rättiväsyneenä oli ohjelmassa melootin kantaminen autolle ja sen nostaminen katolle. Ilmoitin Sarille etten jaksaisi kantaa meloottia mihinkään, hyvä kun itseni. Sari vastasi että no problemo ja kajautti ilmoille legendaarisen:” is teere eni frii men hier?” Ja heti kärppänä ilmoittautui pari urhoa ja niin siirtyi melootti autolle käden käänteessä. Autolla kuoriuduin kuivapuvusta ja muista melontavermeistä. Oli taivaallisen ihanaa saada kuivaa ja lämmintä vaatetta päälle ja jalkaan Sarin crocs saappaat villasukkien kera. Kuivissa vermeissä lähdimme sitten metsästämään ruokaa. Voin sanoa että kylläpä ruoka maistui hyvältä, taas kerran. Palkintojen jaon missasin kun vaihdoin vermeitä autolla mutta se ei jaksanut yhtään harmittaa. Minulle pidettiin ihan oma palkintojenjako ja sain hienon osallistujamitalin sekä vohandukassin, jossa oli hauska kisapyyhe ja energiageeliä. 

Päivä oli pulkassa ja lähdimme ajamaan kohti majapaikkaamme Pyhajärven kylpylähotellia. Matkalla Sari kertoi rämeikköseikkailustaan, kun hän yritti tuoda minulle lamppua sinne joelle. Nauroin maha kippuralla ja vedet silmissä. Matka kului joutuisasti päivän tapahtumia kerratessa. Juuri ennen nukkumaanmenoa kysyin Sarilta että tuleeko hän huoltamaan minua taas ensi vuonna. Kyllä, jos saan tuon Räpinän huollon ulkoistettua jollekin muulle, oli vastaus. Naureskellen simahdimme hyvin ansaituille kauneusunille.

Aamu valkeni kovin kankeana ja kyljyksissä tuntui että jotain on tullut tehtyä. Muutoin olo oli aivan mahtava. Runsaan aamupalan jälkeen pakkailimme kotimatkaa varten ja suuntasimme auton keulan kohti kotia ja uusia seikkailuja.