Türi-Tori Kiirlaskumine 15.4.2017

Harmikseni huomasin että Vohandumaraton- melonta ja EM-Rogaining Italiassa osuvat samalle viikonlopulle. Oli heti selvää että Vohandu jäisi väliin tällä kertaa. Harmitusta lieventämään bongasin viikkoa aikaisemmin järjestettävän Türi-Tori Kiirlaskumine tapahtuman. Matkoina olisi tarjolla 78km ja 47km. Mieli teki kovasti matkaan. Heitin ajatuksen keväisestä melontareissusta seikkailukamulleni Anulle, joka hetken miettimisen jälkeen oli innolla mukana ajatuksessa. Niinpä aloitimme suunnittelun ilmoittautumalla mukaan kisaan lyhyemmälle matkalle. Aikataulutus ja kaluston säätö muodostuikin melkoiseksi. Onneksi saimme kuljetusavun Jaakko Mäkikylältä. Hänen kyydissään vuokrakaksikkomme kulki turvallisesti kisapaikalle.

Teimme treffit Jaakon kanssa kisapaikalle pidemmän sarjan lähtöön. Siellä saattelimme matkaan ensimmäiset kisaajat ja selvitimme samalla mysteeristen lähtöaikojen merkityksen. Ajelimme peräkanaa meidän starttipaikalle Kurgjaan. Kävimme katsomassa lähtöpaikan ja aloitimme purkkien purkamisen auton katolta. Voi että kuinka kevyt ja siro oli Jaakon soolokanootti nostaa alas katolta. Toisin kuin meidän mammutti starduomme. Varustin risteilijämme pumpulla, köydellä, sienellä, heittoköydellä ja retkipatjan palaset sujautin istuimille pyrstöjämme lämmittämään. Sillä aikaa Anu opiskeli reittikarttaa ja teippasi sen tiukasti kansiköysistön alle kiinni. Sitten alkoi pukeminen. Arvottiin kuinka paljon vaatetta tarvitsemme kuivapuvun alle, kun keli oli jotakuinkin nollan tuntumassa. Sitten olikin jo aika kiskoa vetoketjut kiinni ja painaa kypärät kupoleiden suojaksi ja hinata aluksemme rantatöyräälle muiden joukkoon.

Aukkopeittojen venytystä ennen starttia

Hiukan ennen lähtöaikaamme, meidät huudeltiin lähtöauton luokse odottamaan starttia. Kellon piipatessa 10.16 kipitimme rantaan ja työnsimme mammuttilaivamme vesille ja vedimme aukkopeitot paikoilleen. Sitten loiskis ja virtaan kieli keskellä suuta. Puolen kilometrin jälkeen huokasimme helpotuksesta, sillä purkkimme kulki suhteellisen suoraan, jos istuimme paino oikealla kankulla. Jotain meiltä kuitenkin unohtui matkasta, nimittäin kello. No se kertookin jo paljon siitä että kisaamaan tultiin rennolla fiiliksellä ja ainoa mikä merkitsi on oma suoritus ja maaliin pääsy. Heti alusta saimme tutun melontarytmimme kiinni ja loiskimme maisemia ihaillen ja pulisten. Alun matkantekoa piristi myös kummasti se että saimme tasaiseen tahtiin edellä startanneita paattikuntia kiinni. Joella vallitsi mukava henki ja kaikki ohittajat ja ohitettavat tervehtivät iloisesti ja turisivat muutenkin mukavia.

Jonkin matkaa loiskittuamme näimme sillan ja totesimme että onpas matka taittunut joutuisasti, sillä edessä odotti nyt Suurjoen myllypato ja sen kuohut. 13 km oli jo melottu. Ohjeessa sanottiin että keep left ja niin me teimme. Joki oli laskettavissa vasemman reunan luukusta, sillä kaksi oikean puolista kaistaa olivat padotut. Katsoimme laskulinjan vauhdissa ja lähdimme matkaan. Iso ja kömpelö alus ei kuitenkaan kääntynyt virrassa niin tiukkaa mutkaa ja huusin että pakki päälle. Ja niin pakitimme akanvirtaan ja vältyimme samalla joutumasta vanhan myllyn alle. Teimme uuden yrityksen täydellä vauhdilla ja pääsimmekin virtaan kylki muuria hipoen. Huokasimme helpotuksesta kunnes näimme että edessä on erään herran yksikkö poikittain virrassa. Ohjasimme kilpakumppanin aluksen ja ison

puunrungon välisestä raosta mammuttilaivamme ohitse. Hiukan kylki pussasi tukin kylkeä ja ehdin ajatella että kohta uidaaan mutta onneksi selvisimme. Mutta kyllä syke hakkasi hetken melkoisen korkealla.

Toisella yrityksellä osuttiin virtaan

Matka eteni joutuisasti ja vastaan tuli tusinan verran koskia ja virtapaikkoja. Niistä selvisimme kuitenkin hyvin. Anu nuotitti laskulinjaa ja minä ohjasin takana melko lailla sokkona. Luottamus oli päivän sana. Olen sen verran lyhyempi että päivän näkymät eteen olivat melkolailla Anun vaalea letti ja kypärä. Keli vaihteli joella koko matkan tasaisesti. Saimme auringon säteitä, lumihiutaleita ja vastatuulta sopivin väliajoin. Puolivälin tienoilla Anu kaivoi puhelimen esiin ja katsoi kelloa. Hämmästelimme omaa reipasta vauhtiamme. Seitsemän kilometriä ennen maalia bongasimme hauskan liikennemerkin rantavedessä. 110 km:n rajoitus melojille seuraaviksi 7 km:ksi. Joki leveni koko ajan ja samalla se muuttui tylsemmäksi meloa. Lopussa tuntui että loiskimme järvellä. Sen verran oli leveätä baanaa. Hihkuimme innosta kun Torin kirkontorni piirtyi taivasta vasten. Loppu 800m tuntui kyllä pitkältä ja juuri ennen maalia oli vielä pieni virtapaikka laskettavana. Meidän loppuajaksi kisakello näytti 5h 21min ja joitain sekunteja. Mahtavaa. Maalitoimitsija kertoi että olimme maalissa naisten kaksikkokajakkien ykkösiä. Oho ja vau! Asetuimme poseeraamaan maalissa maalivaatteen eteen ja sen jälkeen kiskoimme vielä mammuttialuksemme ylös odottamaan kuljetusta.

Suihkussa huomasimme että meiltä jäi autolle lähtöpaikalle erinäisiä varusteita. Saimme kuitenkin kursittua kasaan molemmille säädylliset asut. Palkintojen jakoon jouduimme kyllä kiiruhtamaan tukat takussa mutta aurinkoiset hymyt toivottavasti kompensoivat takkutukat. Ruokailun jälkeen alkoikin jo olla hiukan kiire paluukyydille. Jouduin ihan painokkaasti keskustelemaan järjestäjäherran kanssa aikatauluista ja siitä että laiva Tallinnassa ei todellakaan odottele. Niinpä paluukyyti autolle järjestyikin sitten melko nopeasti. Ehdimme Tallinnaan ajoissa ja pudotin Anun kyydistä majapaikkaan ja jatkoin satamaan. Laivalla ramaisi melkoisesti ja sovin mainiosti punoittavan nenäni ja takkutukkani kanssa muuhun kotimaahan palaavaan kansaan.

Yhteistyötä + luottamusta + kannustusta + positiivisuutta + huumoria = niistä on ihan parhaat hyvän mielen harrastukset tehty. Kiitos Anu! Kohta jatketaan kohti uusia seikkailuja.

YHTEISTYÖLLÄ  <3